4. elokuuta 2013

Omat ja omat lapset

Puhuin ennen piirileiriä, että minun on laskettu hoitavan vain omia lapsiani, mutta ilman muuta autan sudenpentujen kanssa, miten vain kerkiän ja kykenen. Virhe! Omat lapset tarkoittavat partiossa omia sudenpentuja ja minut laskettiin sudenpentuleirin vahvuuteen. Jossain vaiheessa leiriä aloinkin selvyyden vuoksi puhua itsesynnytetyistä lapsista, mutta se oli jo myöhäistä. Onneksi minun vastuullani olleet sudenpennut olivat enimmäkseen niitä isoimpia ja fiksuimpia, jotka eivät juuri kaivanneet ohjausta.

Kun lasten kanssa touhuaa pidempään, heihin kiintyy ja heitä alkaa pitää ominaan. Sitä alkaa väistämättä kuvitella, että tuntisi lapset hyvin. Oikein, kunhan muistaa, että lapsen omat vanhemmat tuntevat lapsensa aina parhaiten - ellei perheessä ole jotain pahasti vialla. Enkä nyt yritä väittää, etteikö lapsijoukossa ilman omia vanhempia lapsista paljastuisi piirteitä, jotka jäävät omien vanhempien aikana piiloon. Onkin äärimmäisen tärkeää, että vanhemmille puhutaan totta: muuten vanhemmille voi syntyä liian ruusuinen tai liiotellun negatiivinen kuva omasta lapsestaan osana lapsijoukkoa. Meidän muksujemme kanssa on jo niin moni ammattilainen työskennellyt, että ammattilaisten puheista muodostunut kuva ei ole täysin eheä. Oikeastaan se on oikein hyvä juttu se, vaikka muuten työntekijöiden jatkuva vaihtuminen rassaa.

Ongelmallista viraiden lasten pitämisessä omina on se, että perheen ulkopuolinen ei yksinkertaisesti osaa tulkita lapsen käytöstä aina oikein. Esimerkiksi, kun Tarkkailijaa kiusattiin päiväkodissa liloista saappaista niin, että hän kieltäytyi niitä käyttämästä, siihen suhtauduttiin vain omaehtoisen lapsen kiukutteluna eikä kiusaamiseen puututtu. Olihan hänellä nelivuotiaana muutenkin tapana vetää hyvin helposti liinat kiinni, jos jokin asia ei mennyt niin kuin hän oli ajatellut. Nämä saappaat olivat kuitenkin hänen itsensä valitsemat ja muutenkin rakkaat, mutta sitten uudessa ryhmässä niiden sanottiinkin olevan tyttöjenväriset. Tilanne pääsi aika pahaksi. Tarkkailija kertoi lopulta minulle, että ryhmässä on lapsia, jotka eivät tottele aikuisia ja tönivät häntä. Minä raportoin nämä puheet sanasta sanaan eltolle yhden kiusaajista äidin kuullen ja kysyin, mitä minun pitäisi tällaisessa tilanteessa lapselleni vastata. Vasta tällöin kiusaamiseen puututtiin hyvin tarmokkaasti ja se saatiinkin loppumaan. Aikaa meni puolisen vuotta.

Toissa talvena minulla oli jännä keskustelu parista lapsesta Tarkkailijan eskariopettajan kanssa. Minulle he ovat meidän sudenpentujamme, opettajalle taas hänen entisiä eskareitaan. Ilmassa tuntui pyörivän kaksi lausetta, jotka jäivät sanomatta: "Älä kerro minulle, millainen minun sudenpentuni on!" ja "Älä kerro minulle, millainen minun eskarini on!" Ehkäpä he kuitenkin ovat omien vanhempiensa lapsia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti