Kävikö niin oikeasti?

Vuosi sitten Tarkkailija kysyi minulta, ovatko tarinat Jeesuksen syntymästä tosia. Siinä oli muutama silmänräpäys aikaa keksiä totuudenmukainen, mutta lapsentasoinen vastaus. Kerroin, että Jeesus Nasaretilainen on ihan oikeasti elänyt, että hän kierteli maata ja opetti ihmisiä, mutta että tarinat hänestä on kirjoitettu muistiin vasta vuosikymmeniä hänen kuolemansa jälkeen. Mitä tulee Jeesuksen syntymään, niin siitä on kirjattu muistiin kaksi eri tarinaa, joissa on jonkin verran samaa, mutta joissa on myös eroja. Molemmat tarinat kertovat, että Jeesus syntyi Betlehemissä, että Joosef ei ole Jeesuksen oikea isä ja että enkeli kertoi Marialle Jeesuksen syntymästä samoihin aikoihin, kun hän huomasi odottavansa lasta.

- - koska heille ei ollut tilaa majapaikassa.

Lapsena opin, että Marian ja Joosefin saapuessa Betlehemiin kaikki majatalot olivat tupaten täynnä. Heille ei ollut tilaa, mutta sentään eräs isäntä päästi heidät talliin. Raamattu ei kerro tarinaa ihan näin. Siellä todetaan vain, että heille tilaa ei ollut, mutta ei selvitetä asiaa sen tarkemmin.

Onpas se lapsi levoton!

Minusta on tainnut tulla aika herkkä. Ei nimittäin tuntunut yhtään kivalta, kun Tarkkailijan koululla kerrottiin, että Tarkkailijan luokka oli ollut kirkossa harjoittelemassa jouluevankeliumia yhdessä erityisluokan kanssa ja että jotkut sen luokaan oppilaat ovat kyllä niin levottomia, ai, ai, ai.... Tuo kommentti tuntui jotenkin leimaavalta, mutta minulle sanottuna se ei leimannut erityislapsia, vaan heidän opettajansa.

Miksen saanut merkkiä?

Senkin päällä odottaa kuusi merkkiä, että ompelisin ne Tarkkailijan sudenpentupaitaan: lupausmerkit, kolme jälkeä ja tonttumerkki. Edellistä vuoden 1994 ohjelmantarkistuksessa lanseerattua ohjelmaa arvosteltiin siitä, että merkkejä tulee paljon. Nykyinen ohjelma pistää vielä paremmaksi.

Että saa hien pintaan...

Avasimme Tarkkailijan kanssa hiihtokauden. Meillä oli kiva hiihtoreissu, sellainen, mistä haaveilin joskus, kun lapsista haaveilin. Tarkkailija meni suksilla niin kuin normaalilta neli- viisivuotiaalta odottaa voisi. Vauhti ei vielä päätä huimannut, välillä pyllähdettiin pepulle ja tarvittiin äidin apua, mutta mäkeä jo laskettiin sujuvasti. Totesin Tarkkailijalle, että minulle hiihto on aina ollut sitä mitä suunnistuskin meille kummallekin on: retkeilyä. Sukset jalassa pääsee talvella sellaisiin paikkoihin, mihin ei muuten pääse.

Mitä itsenäisyys sinulle merkitsee?

Illan uutislähetys keskeytti jälleen Linnan juhlat. Uutiskuvissa näkyi tankkeja. Ensin nähtiin itsenäisyyspäivän paraati Kouvolassa. Sen jälkeen nähtiin tankkeja Egyptin kaduilla. Bongasimme ensin partiolaiset Tähtitorninmäeltä ja kun katsoimme paraatia, sanoin, että tänään juhlimme sitä, että asumme sellaisessa maassa, jossa ei ammuta ihmisiä. Pistin TV:n äänettömälle, kun siirryttiin ulkomaan uutisiin. Tarkkailija ryntäsi kehottamatta hampaita pesemään ja Sähikäinen tietenkin perässä.

Omat eväät!

Meille on tulossa kylään kasvissyöjä ja maitoallergikko. Eri persoonissa ja toinen on lapsi. Kyselin ideoita tarjoomuksista ja sain yhden maitoallergikon isältä varsin yllättävän vastauksen. Maitoallergisen tai tämän äidin kuuluu tarjoutua tuomaan kyläpaikkaan omat eväät. Vastasin, että kun meille tulee vieraita, niin minä hoidan tarjoilut ellei sitten erikseen sovita nyyttäreistä.

Kun en saanut aikaiseksi...

Kun jotain jäi tekemättä, opiskelukaverillani oli ja on kai edelleen tapana todeta, ettei saanut aikaiseksi. Aluksi se ärsytti: "Mikä selitys tuo nyt muka on!" Myöhemmin tajusin tämän sanonnan viisauden. Asioita jää nyt aina välillä tekemättä, eikä sille aina ole sen kummempaa syytä. Tai vaikka olisikin, niin ei kaikkea tarvitse selitellä. Näitä aikaansaamattomuuskausia tulee kaikille eikä aina voi syyttää oikein kiireitäkään, ei ainakaan uskottavasti.

Tosi nopea!

Tarkkailijalla ehti olla päiväkodissa yhteensä kuusi eri lastentarhanopettajaa, joista yhtä muistelen erityisellä lämmöllä. En erityislastentarhanopettajaa, vaikka hän Tarkkailijan kanssa parhaiten pärjäsikin. Se vähän niin kuin kuului asiaan. Parhaimmat muistot jätti se opettaja, joka sanoi yhtenä päivänä Tarkkailijan olevan jo tosi nopea pukemaan, ettei Tarkkailija ole enää edes aina viimeinen.

Kerkiäisitkö?

Joskus tuossa parisen vuotta sitten kuuntelin hyvin hämmentyneenä muutaman papin ja diakonin keskustelua siitä, kuinka monta vuotta he olivat pystyneet olemaan kotona lasten avulla. Yksi oli hoitanut virkaansa vuoden ja ollut neljä vuotta virkavapaalla, toisella tauko oli kestänyt seitsemän vuotta, kolmas muisteli työntekijää, joka oli onnistunut venyttämään tauon kymmeneksi vuodeksi. Kun tuli minun vuoroni avata suuni, sanoin, etten ole ollut päivääkään kotiäitinä, vaan olen aina palannut töihin heti, kun se on ollut imetyksen puolesta mahdollista. Sen sijaan olen kahdesti imettänyt öisin ja tehnyt töitä päivisin. Mielessäni muistelin ystävääni, joka oli hoitanut yhden tällaisen seurakunnan työntekijän äitiyslomasijaisuudet.

Ei kuulu sulle!

Tarkkailija on oppinut sanomaan: "Ei kuulu sulle!" Opetin sanonnan silloin, kun hän sai raudat eikä halunnut jokaiselle koulu- tai iltapäiväkerhokaverilleen selittää oikomishoidostaan. Eihän siinä sinällään ole mitään noloa, hävettävää tai peiteltävää, mutta ei kaikkia asioitaan tarvitse jakaa. Tarkkailijan elämässä säätää jo sen verran monta eri Tahoa, että on hyvä opettaa lasta pitämään rajat sen suhteen, mitä haluaa muille jakaa, mitä taas ei.

Tullaanhan tänne uudestaan?

On ollut vähän kiirus. Tai ainahan sitä on, mutta aikaansaamattomuus iski laumaillan kanssa. Onneksi Taivaan Herra oli suosiollinen ja sää lähes pilvetön. Oli jo pitkään pitänyt opetella tähtikuvioita. Matkalla yhtiökokouksesta kotiin tein maastotiedustelua ja pistin sudenpentujen vanhemmille viestiä, että varustavat lapsensa heijastimilla.

Miksei se tee mitään?

Reilu vuosi sitten syyslomareissulla, perhehotellissa, vähän paremmaksi tarkoitettu illallinen huipentui siihen, että Tarkkailija putosi tuolilta ja Sähikäinen heitti minua lihapullalla. Päätimme sitten, että sai olla viimeinen ravintola-ateria nyt taas vähään aikaan. Kesän lomareissuilla oli välillä pakko syödä kodin ulkopuolella, mutta niistä tapauksista selvittiin ilman mieliinjääviä tempauksia. Sitten tuli taas syysloma.

Ongelmat ratkeavat

Olen viime vuosina oppinut vihaamaan sanaa haaste. Se on jotain ihan outoa uuskieltä. Haasteet ovat jotain epämääräistä, josta ei oikein saa otetta. Ne vaivaavat ja häiritsevät, sotkevat elämää. Lasten kanssa kuulemma haasteita riittää, mutta minä tykkään paljon enemmän kun puhutaan suoraan ongelmista. Useimmat ongelmat eivät ole mitenkään isoja, mutta ongelmia ne silti ovat.

Jaksaa, jaksaa...

Kun vartio lähtee vaellukselle, jokainen joutuu omien tavaroidensa lisäksi ottamaan osansa yhteisistä tavaroista kannettavakseen. Syyt tähän ovat sekä kasvatuksellisia että käytännöllisiä: on hyvä, että jokainen tekee osansa yhteiseksi hyväksi, eikä vartionjohtajan rinkkaan kaikki mahtuisikaan. Kun päästään perille, kaikkien rinkoista ei enää yhteisiä tavaroita löydykään. Mitä oikein on tapahtunut?

Kyllä sääntöjä pitää noudattaa

Luin Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan herkässä iässä. Murrosiässä. En ollenkaan ymmärtänyt, mikä Rokkaa pohjimmiltaan potutti, siis sitä kolmevitosta seitsemän lapsen isää, jonka raskaana oleva eukko leikkasi itse ruista kannaksella, joka oli uudestaan menettämässä maatilan ja maatilan mukana vastarakennetun talon. Tuolloin ne nuorimmatkin asevelvolliset olivat minun silmissäni aikuisia miehiä. En oikein edes tajunnut sitä, miten isoja ikäeroja miehillä oli. Rinnastin tuolloin upseerit opettajiin ja miehet oppilaisiin. Yksi vetoavimmista kohdista oli se, missä tappion jo häämöttäessä pataljoonan pahimmat jermut komennettiin ylimääräisiin sulkeisharjoituksiin.

Ilo ilman viinaa

Seisoskelin tässä yhden illan kartanolla lakana päässä ja otin kuvia "Night of the driving dead" -teeman mukaisesti pukeutuneista partiolaisporukoista. Partiokaverini otti toisaalla aikaa, kun samaiset seurueet ajoivat autolla mäen päälle ja takaisin, mahdollisimman nopeasti niin, ettei astiassa oleva vesi läiky eikä kananmuna mene rikki, eikä nopeusrajoituksia rikota. Seuraavana päivänä kerroin touhuistani työpaikalla lounaalla. Mainitsin myös, että tässä kisassa rastimiesten lahjonta oli sallittua, jopa suotavaa.

Onko täällä kilttejä lapsia?

En ole koskaan ollut hyvä pitämään iltahartauksia, en sellaisia, missä puhutaan uskonasioista. Siinä mennään liian henkilökohtaiselle alueelle, että se minulta kävisi luontevasti. Tänään taisin silti onnistua.

Kyllä noidenkin pitäisi

Kun olin nuori vartionjohtaja, tavattiin sanoa että partiossa on vain kaksi vapaaehtoista asiaa: liittyminen ja eroaminen. Kaikki muu on pakollista. Onneksi maailma on noista ajoista muuttunut: olisin aikaa sitten eronnut, jos olisi ollut pakko viimevuosina touhuta partiossa yhtä aktiivisesti, mitä nuorempana.

Pitäiskö uskoa?

Työkaveri kertoi kerran nyt jo aikuisesta pojastaan, miten hän oli aivan innoissaan siivouspäivänä. Oltiin viety matot pihalle tuulettumaan. Maanantaiaamuna päiväkodissa poika oli innoissaan selittänyt, kuinka isä hakkaa. Isä siinä sitten yritti sanoa väliin, että siis mattoja hän oli hakannut.

Ei saa myöhästyä

Kuusi pitkää vuotta hoputin Tarkkailijaa aamuisin. Tai jos tarkkoja ollaan, niin ensimmäisinä vuosina en varsinaisesti hoputtanut, mutta vaatteiden pukeminen meni huudoksi, jota kesti ja kesti. Vielä parina kouluaamunakin olisi kovasti haluttu äidiltä pukemispalvelua ja aloitettiin kiukuttelu. Minulle tehtiin myös selväksi, että hoputan suotta, että Tarkkailija on aina ollut koululla tosi ajoissa.

Kyllä läksyt pitää tehdä

Tarkkailijan kanssa siirtymiset ja varsinkin liikkeellelähdöt ovat aina olleet hankalia. On niin paljon tarkkailtavaa, että se varsinainen tekeminen unohtuu. Kun Tarkkailija juuri oppi lukemaan, tuli vielä yksi hidaste lisää. Kaikki silmiin osuvat tekstit on nyt vain ihan pakko lukea. Ulkovaatteiden pukeminen katkeaa, kun pitäisi lukea kaikkien eteisen kirjahyllyn kirjojen selkämykset. Ruokapöydässä luetaan maito- ja mehupurkit. Näiden lisäksi on tietenkin lukuläksyt luettavana.

Sää ymmärrät ihan kummallisella tavalla

Vuosia sitten, riihitysretkellä, istuttiin iltaa nuotiolla. Me aikuiset partiojohtajat vedimme villapaitaa päälle, mutta nuoret taas... nuori vartionjohtaja seisoskeli napapaidassa nuotiolla. Partiokaverini kehotti minua komentamaan, että voisi pukea takin päälleen. Minä katsoin tyttöä, jolla oli selvästikin hauskaa, hyvät jutut menossa ja sanoin, että en varmasti komenna. Tyttö on ollut lapsena syrjitty, on nyt löytänyt kavereita ja olisi Tosi Noloa, jos alkaisin kaikkien aikana komentaa häntä kuin pahaista kakaraa.

Ne on ihan toiset lapset

Tarkkailija ei ole yhtään niin väsynyt ja stressaantunut, mitä hän oli eskarissa tai aikaisemmin päiväkodissa. Vanhempainillassa nimenomaa muistutettiin, että koulu stressaa ja väsyttää lasta ihan eri tavalla kuin eskari ja siksi on tärkeää huolehtia riittävästä levosta. Miksi tämäkin menee Tarkkailijalla toisin kuin lapsilla yleensä?

Rukoilkaamme!

Kesällä tuli luettua Heikki Räisäsen Mitä varhaiset kristityt uskoivat. Kirja kattaa ajanjakson Jeesuksen elämästä ensimmäisiin kirkolliskokouksiin 300-luvulla. Kirja kertoo kansantajuisesti, millaisessa historiallisessa tilanteessa Uuden Testamentin kirjat ja useat muut UT:n kaanonin ulkopuolelle jääneet tekstit syntyivät, mihin kirjoittaja uskoi, mihin hän tekstillään pyrki, mihin kiistakysymykseen hän otti kantaa. Ehkä parasta antia on sen tiedostaminen, että niin kauan kuin on ollut kristittyjä, on ollut liberaaleja ja konservatiiveja. Enää ei väännetä ruokasäädöksistä, voiko sianlihaa syödä, mutta kiistakysymyksiä edelleen riittää.

Ihan hyviä neuvoja

Kohta kolme vuotta sitten sain päiväkodista keltolta kummallisen puhelun. Paljon hänellä tuntui olevan sanottavaa, mutta koko puhelun aikana ei oikein selvinnyt mitä asiaa hänellä oli. Päällimmäiseksi mieleen jäi, että kelton mukaan lapsen voi antaa valita kahdesta paidasta mieluisen, mutta ettei häntä pidä päästää sandaaleissa lumihankeen. Muistan tämän neuvon aina, kun talvella sipsutan sisäkengissä pihan poikki työpaikkaruokalaan. Ja olen huomauttanut myös sandaaleita käyttäville kollegoille asiasta.

Ei sillä kieliopilla niin väliä

Siitä on jo yli kolmekymmentä vuotta, kun aloin opiskella ensimmäistä vierasta kieltä. Jo tuolloin puhuttiin, että ei sillä kieliopilla ole niin väliä. Tärkeintä on, että uskaltaa avata suunsa ja puhua. Kun vein ensimmäisen version englanninkielisestä gradustani ohjaavalle professorille, sain sen takaisin punakynämerkinnöillä koristeltuna. Aika moni merkinnöistä koski ihan kieliasua. Väitöskirjani kieliasun tarkistutin kaverillani, joka oli lukenut pääaineenaan englantilaista filologiaa.

On se vaan helppo lapsi

Nyt jo aikuisten tyttöjen äiti sanoi kerran, että kun hänellä oli vain yksi lapsi, hän piti itseään kovasti hyvänä kasvattajana, kun kaikki sujui. Toinen olikin sitten vaativampi tapaus ja palautti äidin maanpinnalle. Kun tuota keskustelua käytiin, Sähikäisellä oli kolmisen viikkoa ikää ja pidin Tarkkailijaa helppona lapsena.

Katso karttaan!

Tarkkailija käy suunnistuskoulua. Samoin Hulivili. Hulivili on yksi meidän sudenpennuistamme ja partiokaverin poika. Hän on kaikkea sitä mitä Tarkkailija ei ole: vilkas ja ketterä. Yhteistäkin pojissa on: molemmat ovat fiksuja, mukavia lapsia, jotka osaavat hienosti lukea karttaa. Usein suunnistuskoulussa Hulivilin äiti lähtee suunnistamaan Tarkkailijan kanssa ja minä pääsen juoksemaan Hulivilin perässä.

Kumiperunoita vai perunateatteria?

Tarkkailija on koulussa. Siellä syödään perunoita. Ja niissä perunoissa on kuoret. Vaihtoehtoja on kaksi: joko ekaluokkalaisetkin joutuvat kuorimaan perunansa tai sitten yläkoululaisiakin kiusataan kumiperunoilla. Kaupungin tämänhetkinen linjaus on, että pienempi paha on tarjota kuoriperunoita kaikille.

Ei se ole hullu joka pyytää

Kirjassa "Lapsuus hoidossa?" Marjatta Kalliala nimeää yhdeksi suomalaisen päivähoidon epäkohdaksi sen, että perheet eivät vaadi mitään. Ei vaadita päivähoidolta laadukasta varhaiskasvatusta, vaan paikataan puutteita viemällä lapsia vielä hoitopäivän jälkeen harrastuksiin, muskareihin ja kuviskouluihin. En tiedä, onko väiteessä perää. Ainakin Sähikäinen käy vesipeuhulassa siksi, että nauttii uimisesta, eikä päiväkodilta nyt oikein voi edes odottaa uimahallireissuja.

On ihanaa olla tyttö!

Kun käymme Sähikäisen kanssa kampaajalla, hän pyytää aina topakasti kermavaahtoa. Siitä kampaaja tietää laittaa hänelle kiharat. Kun kampaus on valmis, pikkuneiti keimailee peilin edessä, keimailee kameralle ja on hyvin tietoinen omasta ihastuttavuudestaan. Illalla mennään suihkuun, muotovaahto ja sen mukana kiharat pestään pois. Mutta ei hätää: kun tulee seuraava kampaajakäynti, ne iki-ihanat kiharat saa taas.

Opettaja, opettaja!

Kun 33 vuotta sitten aloitin ensimmäisen luokan, ihan ensimmäisenä päivänä opin yhden asian. Meidän luokallamme on opettaja ja opettajaa sanotaan opettajaksi. Opettaja ei ole mikään ope. On epäkunnioittavaa sanoa opettajaa opeksi eikä opettajamme sellaista hyväksy. Asia tuli niin selväksi, etten ole koskaan myöhemminkään sanonut opettajaa opeksi. En vain pysty.

Täytyykö aina valittaa?

Minulla on tapana työstää asioita puhumalla. Ja puhumalla. Ja puhumalla. Kenelle hyvänsä, joka kuuntelee. Kun sain lapsia, oli pakko alkaa pitää nettipäiväkirjaa, koska pelkästään lapsistaan puhuvat naiset ovat tosi ärsyttäviä enkä halunnut ruveta sellaiseksi. Kyllä se vähän vähensi puhumisen tarvetta, mutta kun Tarkkailijan kanssa kaikki ei mennyt ihan niin kuin lasten kanssa tavallisesti menee, niin se taas kasvatti tarvetta puhua.

Onkohan toi allergiaa?

Olen allerginen siitepölylle, Tarkkailija myös. Siitä hyvästä on olemassa iso joukko ruoka-aineita, joita voimme syödä vain pieniä määriä. Nämä allergiat eivät vaikuta juuri omaan elämääni: työpaikkaruokalan salaattipöydästä valitsen jotain muuta kuin porkkanaraastetta, hernettä ei meillä käytetä ruoanlaitossa lainkaan, hedelmistä ja marjoista joitakin ei syö äiti, toisia taas ei poika. Siinäpä se.

Antaisit nyt toisenkin!

Tarkkailija on isoveli ja Sähikäinen pikkusisko. Isoveljellä on isoveljen jutut. Niitä ei pikkusisko saa sotkea. Isoveli myös usein komentaa ihan komentamisen ilosta ja vaatii pikkusiskolta mahdottomia. Usein kesken sopuisana alkaneen leikin alkaa äänenpaine nousta. Sitten Sähikäinen ryntää hysteerisenä itkien kohti äidin syliä.

Onko isä vielä kuvioissa?

Vajaa vuosi sitten Tarkkailijan asioita hoitaessa olin mennä sanattomaksi, kun minulta kysyttiin, onko Tarkkailijan isä vielä kuvioissa. Meillä oli juuri kymmenvuotishääpäivä tulossa ja suunnitelmat pitkällä. Tämä on ensimmäinen kerta, kun joku ammattilainen on epäillyt parisuhteemme kestävyyttä, mutta se ei jäänyt viimeiseksi kerraksi.

Nälkäisenä nälkäinen vai nälkäisenä vihainen?

Joskus vuosia sitten teimme työkaverin kanssa lähtöä työmatkalle. Tämä kysyi minulta, olenko sitä naistyyppiä, joka tulee nälkäisenä nälkäiseksi vai sitä, joka tulee nälkäisenä vihaiseksi. Totesin olevani jälkimmäistä. Tämä sitten, että siinä tapauksessa minun vastuullani on huolehtia siitä, että sanon ajoissa, kun täytyy etsiä ruokapaikka. Hän tulee kyllä mukaan syömään, muttei ota mitään vastuuta siitä, että saan ruokaa riittävän usein. Jotta turha on sitten hänelle suuttua, jos liian kova nälkä pääsee yllättämään.

Legolandiin vai lähimetsään?

Joitakin vuosia sitten huomasin, ettei Tarkkailijan kanssa pärjää pelkällä kaupunkilaisjärjellä ja neuvolan ohjeilla. Ensin selasin nettiä ja sitten suuntasin kirjastoon. Löysin muutamia oikeasti hyödyllisiä kirjoja, joiden avulla arki saatiin sujuvammaksi. Niiden lisäksi vastaan tuli useampikin lapsityranni-supernanny-curlingäiti -kirja. Yhden näistä pistin takaisin hyllyyn heti, kun olin lukenut kuinka nykyvanhemmat suuntaavat lastensa kanssa Legolandiin, vaikka lapselle riittäisi vallan mainiosti eväsretki lähimetsään.

Tämä ei ole uhkaus, tämä tapahtuu oikeesti

Lastenkasvatuksesta on kirjoitettu monenlaisia kirjoja, mutta oma ehdoton suosikkini on Hanna Hirvosen "Mitäs me sovittiin?". Tähän kirjaan on kerätty erilaisia sammakoita, mitä aikuiset suustaan päästävät, kun lasten kanssa on Tilanne päällä. Silloin suusta tulee usein jotain ihan muuta, mitä pitäisi. Eniten tykkään Tainasta (26), joka tekee parivuotiaan kanssa lähtöä äiti-lapsi -kerhosta pitkän kaavan mukaan. Tainan käytös näytti hyvin erilaiselta 1) ennen omia lapsia, 2) kun oli vain yksi lapsi, Tarkkailija, jolle siirtymätilanteet ovat vaikeita, ja 3) kun sai toisenkin lapsen, Sähikäisen, jolle siirtymätilanteet ovat helppoja ja joka osaa ottaa isommasta mallia sekä vedättää äitiään.

Nimittele ihan vain omaa äitiäsi

Minä olen lapsilleni äiti, mieheni on isä. Miksi tätä, varsinkin jälkimmäistä, on perheen ulkopuolisten niin vaikea ymmärtää? Päiväkodissa miestäni on lapsille sanottu useammin isiksi kuin isäksi. Oma isäni joskus vuosikymmeniä sitten sanoi minulle, että hän haluaa olla nimenomaa isä, ei mikään isi, ja kuulemma samaa oli sanonut hänelle hänen isänsä. Isi on vauvankieltä, lässytystä. Isä on mies.