Jossain...

Hyvä Tuomas joulun tuopi... ja ennen jouluaattoa juhlitaan Tarkkailijan synttäreitä. Kun Tarkkailija oli ihan pieni, oli ihana antaa lahjoja. Lapsella itsellään ei ollut mitään odotuksia - ja lelujakin vielä hyvin maltillisesti. Jostain nelivuotispäivästä lähtien joulu on merkinnyt hallitsematonta leluvyöryä. Lapset odottavat lahjoja innolla, minua ärsyttää. Onneksi lähisuku on sitä mieltä, että meidän lapsillamme on jo tarpeeksi leluja.

Huonosti meni

Lasten harrastukset vaativat vanhemmilta monenlaisia uhrauksia. Tänään minä jouduin vetämään luistimet jalkaan ja menemään jäälle Sähikäisen treeneihin. Sähikäinen on nyt koko syksyn käynyt jäällä kolmesti viikossa ja keväälläkin kahdesti viikossa. Minä taisin viime talvena luistella pari kertaa. Melkein luulen, että Sähikäinen on pelkästään tänä syksynä luistellut enemmän kuin minä koko elämäni aikana. Kaveri facessa kehottikin ottamaan kypärän ja kun minä, ettei lapsillakaan, niin toinen siihen, että ne lapset osaavat.

Tiedote huoltajille

Tänään tuli koululta kolme erilaista viestiä. Rehtori lähestyi otsikolla "Tiedote huoltajille", liikunnanopettaja otsikolla "Sisäpelikengät kiertoon" ja oma opettaja otsikolla "Perjantaina Sibelius-konserttiin". Tällä kertaa liikunnanopettajat saivat otsikoinnista kymppi miikan, oma opettaja kahdeksikon ja rehtori nelosen. Kaikki viestit ovat tiedotteita huoltajille, oman opettajan otsikosta arvasi, että perjantain aikatauluissa on jotain poikkeuksellista, mutta liikunnanopettajat saivat otsikkoon lähes kaiken oleellisen.

Pieni, mutta tärkeä

Kun on päässyt seurakuntaneuvostoon, sitä saa totisesti varoa sanojaan. Tuumasin huomanneeni seurakuntaneuvostossa, miten pieniä ne partiolaisille isot asiat kuitenkin seurakunnassa ovat. Ei olisi pitänyt sanoa. Ne nyt kuitenkin ovat tavattoman tärkeitä niille tuhannelle ihmiselle, jotka vuosittain partiotoimintaan tässä seurakunnassa osallistuvat. Vaikka seurakunnassa säästetään, säästöjä ei haeta toimintamäärärahoista. Ne ovat isoja asioita saajilleen, mutta pieniä antajalleen. Isot säästöt haetaan ihan muualta: kiinteistöistä ja henkilöstöstä.

Kokeillaas toisella laitteella

Sähikäinen oli saanut eskarissa mediakasvatusta. Olivat käyneet oikein retkellä. Sähikäinen intoili Kirjatista. Koska lapsilla on nykyään omat tabletit, joita he käyttävät itsenäisesti, ajattelin, että olipa hyvä juttu. Siispä kotona tabletti kouraan ja naputeltiin selaimeen Kirjatin osoite. Yritettiin käynnistää ja alkoi huuto.

Minähän päätän

Oltiin lasten kanssa kolmisin syyslomaviikon arkipäivät Wienissä. Lähdettiin maanantaina, palattiin perjantaina. Odotin etukäteen reissua jännityksellä. Tämä oli ensimmäinen reissu tätä lajia. Partioretkillä ja -leireillä tulee välistä kaikenlaisia tilanteita. Arki kotona ei toimisi ilman miestä. Miten sitä vieraassa maassa, kun ei ole muita, joihin tukeutua?

Vois ne muutkin

Tänään purettiin kuormaa lippukunnan kämpällä. Vahvuus kolme aikuista, Tarkkailija ja Sähikäinen. Kuormaa oli ollut pakkaamassa myös kolme aikuista. Samaa sakkia pyöri myös edellisenä viikonloppuna kisoissa rastilla ja kisoja edeltävä päivänä kuormaa kasaamassa. Tuntuu kuin samat naamat aina pyörisivät joka paikassa. Tosiasiassa kukaan ei osallistunut kaikkiin tapahtumiin, kolme ihmistä osallistui kolmeen, yksi kahteen ja loput yhteen.

Pitääkö kilpailla?

Minulla on ristiriitainen suhde partiotaitokisoihin. Kun en yhtään tykkää kilpailemisesta, minusta kilpaileminen ei oikein kuulu partioon. Partiossa toimitaan yhdessä ja opetellaan, miten toisten kanssa ollaan. Toisaalta taas tykkään kovasti olla partiotaitokisojen rastilla. Lähden aina mukaan, jos vain tilaisuus annetaan. Kisan seuraaminen tuomarineuvostossa oli ikimuistoinen kokemus.

Itsekkyyttä

Olen useampaan kertaan kiinnittänyt huomiota siihen, miten seurakunnassa itselleen tärkeiden asioiden pitämistä esillä sanotaan hyvin nopeasti itsekkyydeksi. En pelkästään omalla kohdallani, vaan yleisemminkin. Tämä särähtää. Särähtää pahasti. Samaan aikaan toisaalla, työpaikalla, totesin ihmisten toiminnasta yt:den aikaan, että ei kai täällä kukaan täysin pyyteettömästi toimi, eikä tarvitsekaan toimia. Kunhan nyt ajattelee muitakin kuin itseään.

Syliin aina pääsee

Tänään kauppareissulla näin itseni kuuden vuoden takaa. Näin äidin, jolla oli sylissään, ergonomisessa rintarepussa pieni vauva. Ja joka huusi perheen esikoiselle, miten tämän pitäisi kävellä. Ja se esikoinen parkui. Minun silmissäni se esikoinen oli myös ihan vauva. Olisikohan ollut parivuotias. Tuumasin omieni olevan jo vanhempia, mutta muistan vielä tuon vaiheen. On rankkaa isommalle, kun ei aina pääse syliin, vaikka kovasti haluaisi. Äiti siihen, että kyllä heillä aina syliin pääsee, kyllä sitä esikoista tässä jotenkin, jos tämä haluaisi.

En ala, enkä pakota

Muistan vieläkin elävästi, miten voitin ensimmäisen taistelun Järjestelmää vastaan. Olin tuolloin neljännellä. Siis Tarkkailijan ikäinen. Koulussa kannustettiin kovasti lukemaan kirjoja. Piti raportoida jokainen lukemansa kirja erillisellä A4:lla. Tätä oli tehty jo edellinen talvi. Luettujen, mutta raportoimattomien kirjojen kasat kotona sen kun kasvoivat. Välillä palauttaminen ajoissa kirjastoon ei onnistunut ja uusiminen vain koulua varten tehtävän raportoinnin vuoksi tuntui hölmöltä.

Sovitaan yhdessä

Viikonloppu meni Johtajatulilla. Tilaisuus oli sekä ohjelmansa että muiden puitteidensa osalta aivan huippu! Workshopit olivat sellaisia, että pois alta: oli toimitusjohtajaa, viestintäkouluttajaa ja piispaa puhumassa johtajuudesta eri tulokulmista. Elämysohjelmat olivat yhtä lailla loppuun saakka viilattuja. Tekniikka ja huoltokin toimi. Jonottamaan joutui, mutta jonossa oli hyvää seuraa eikä kenenkään kanssa tarvinnut avata keskustelua sanalla "älä" tai "rauhoitu". Silti jälkimmäisessä workshopissa jokin tökki. Teemana oli yksilöllisyys vs. tasapuolisuus.

Imukuppisuu

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu kertoo vanhoillislestadiolaisen perheen äidin uupumisesta. Tarinan alkaessa perheessä on neljä lasta, joista nuorinta kannetaan liinassa ja joista nuorimmalla on imukuppisuu. Siinä palasivat heti vanhat muistot vauva-ajalta mieleen: en oikein koskaan oppinut kantamaan lapsia liinassa, vaikka parhaani yritin, mutta kummallakin heistä oli pieni ja vaativa imukuppisuu, jolla sai tiukan, vaativan, otteen tissistä. Kumpikin oli täysimetetty, kumpikaan ei suostunut ottamaan maitoaan pullosta, kummankin imetys jatkui parivuotiaaksi.

Voisko joku suomentaa

Kun minulla oli vielä aikaa omille harrastuksille, aloitin työväenopistossa saksan opiskelun. Jatkoin sitä viisi ja puoli vuotta - siihen saakka, kun lasten harrastukset täyttivät illat. Kimmoke lähteä saksaa opiskelemaan tuli työmatkalla. Yritä siinä nyt olla vakavastiotettava asiantuntija, jos joudut ravintolassa kysymään, mitä ruokalistassa oikein lukee. Työasiat hoidettiin kyllä englanniksi, mutta kaikki muu. Lupasin viedä Tarkkailijan Saksan Legolandiin, jos hän ottaa A1-kieleksi saksan. Nyt piti lupaus lunastaa.

Kuka muutti säännöt?

Joskus muinoin ajattelin, että ensin opiskellaan, sitten mennnään töihin. Ensin työ voi olla määräaikainen, mutta ennemmin tai myöhemmin saadaan se vakipaikka, josta jäädään eläkkeelle. Ei se sitten ihan niin tainnutkaan mennä. Jo opiskelu lamavuosina vihjasi, että mitkään työpaikat eivät ole ikuisia. Joku on mennyt muuttamaan työelämän sääntöjä.

Aamulypsylle!

Tänä aamuna muu leiri seisoi jo ringissä kämpän edessä. Vain kaksi telttakuntaa puuttui: meidän perheemme ja murrosikäiset tarpojat. Leirin herätykset eivät ihan menneet lehmien mukaan, mikä sinällään olisi sopinut leirin teemaan, muttei juuri muutakaan. Me nyt olemme toivottomia iltavirkkuja: kun lasten lomaillessa päiväkoti ei määrännyt tahtia, menin töin vasta kymmenen maissa. Myös Tarkkailijan lomarytmi on kerinnyt menemään hyvin iltapainotteiseksi. Jäin silti enemmänkin miettimään, onko partioinnostuksen lopahtamisella tarpojaiässä ja aikaisilla aamuherätyksillä jotain yhteyttä. Murrosikäiset kun ovat ihan biologisista ja hormonaalisista syistä kaltaisiamme iltaihmisiä.

Uudestaan!

Sikäli mikäli facea on uskominen, sukujuhannukset rakkaiden kanssa ovat niin ihania. Jostain syystä moni sukujuhannustaan hehkuttanut on seuraavina vuosina hehkuttanut ihan toisenlaista juhannuksenviettoa. Meidän sukumme ei tyydy viettämään vain juhannusta yhdessä. Seuraavana viikonloppuna otetaan uusiksi ja mennään Kirjoille. Tänäkin vuonna jälkimmäinen viikonloppu oli ensimmäistä onnistuneempi.

Ihan semmoinen pieni juttu vaan

Tajusin toissailtana, että siitähän on kaksikymmentä vuotta, kun minä kesän alussa kävin partiojohtajien jatkokurssin toimintaosan, arkikielessä Ko-Gi - leirin. Turha kai sanoa, että koin itseni tuolloin varsin nuoreksi, varsinkin kun samassa vartiossa oli yksi nelikymppinenkinkin. Samanikäinen kuin minä nyt. Vaikka kävinkin Ko-Gin juuri oikealla hetkellä, partioburnoutin uhatessa, en voi olla miettimättä, millaista tuo leiri olisi kokea aikuisena. Oma kehittämistehtävänikin tuntui kovin pieneltä ja mitättömältä. Pistin lippukunnan juhlaperinteitä uusiksi.

Aurinkoista juhannusta!

Mökillä satoi. Koko porukka, kolme sukupolvea pienissä tiloissa ja alkeellisissa olosuhteisssa. Heti kun sade taukosi, lapset komennettiin pihalle leikkimään ja siitä hyvästä piha muuttui savivelliksi. Otimme veljeni kanssa valokuvia aina, kun aurinko hiukankin pilkahti ja jaoimme niitä facessa. Sehän on se paikka, missä näytetään vain se aurinkoinen puoli omasta elämästä.

Menkää ja tehkää

Aina silloin tällöin tulee seurakunnassa toimiessa sellainen tunne, että elän aivan toisenlaisessa maailmassa, missä moni muu seurakunta-aktiivi. Nyt viimeisimpänä kuulin kuinka nykyvanhemmat ovat ulkoistamassa lastensa kristillistä kasvatusta, oliko se nyt kirkolle, ja heidät pitäisi opettaa kasvattamaan lapsensa itse. Niin siis, nykyään lasten kristilliseen kasvatukseen ei saa juuri tukea sen enempää koulusta kuin päivähoidosta. Koko yhteiskunta on muuttunut moniarvoiseksi. Uskonto on muuttunut yksityisasiaksi. On ihan luonnollista odottaa, että sen tuen saa seurakunnasta.

Parasta partiota

En ole sudenpentuihminen. Seikkailijat menettelevät. Mutta tarpojat, niissä on sitä jotain. Ollaan isoja ja pärjääviä, mutta silti tarvitaan vielä kovasti aikuista. Kun olin nuori, puhuttiin vartionjohtajista, mutta nykyään partiossa on murrosikäisille tarjolla jo muutakin kuin johtamista. Kun olin nuori, olin kesäleireillä järjestämässä vartionjohtajien kanssa kevyempiä haikkeja. Viime viikonloppuna pääsin tarpojavartion kanssa nuoruuteni maastoihin. Tarpojilla tuntui olevan kivaa ja minä nautin joka siemauksella. Vartiolaisten sijasta mukana olivat Tarkkailija ja Sähikäinen, kuinkas muuten.

Oma vika

Oppiminen tekee joskus kipeää. Kirjaimellisesti. Minä olen aina tiennyt, että kevyellä keittiönjakkaralla seisten ei parane tehdä rakennushommia. Mutta kun sen kunnollisen, tukevan, rakennusjakkaran hakeminen tuvan puolelta olisi ollut niin vaivalloista. Sitten piti vetää naulaa irti seinästä oikein voimalla. Opin sitten ihan kokemuksesta, että nyt tuli tehtyä paha virhe.

Epäreilua!

Posti toi reilu viikko sitten yhteisen kirkkovaltuuston kokouspaperit ja niiden joukossa seurakuntayhtymän henkilöstökertomuksen. Tasa-arvokyselyn tuloksia puitiin valtuustoryhmän kokouksessa. Peilasin tuloksia mielessäni omilla työpaikoillani tehtyjen kyselyjen tuloksiin ja sanoin tulosten näyttävän kyllä todella rumilta. Minua kehotettiin pitämään kokouksessa puheenvuoro seurakunnan johtamisongelmasta. En itse kokouksessa tohtinut sanoa puheenvuoroani ryhmäpuheenvuoroksi, koska en luettanut sitä etukäteen kuin miehelläni. Vaikka yleensä valtuutettujen puheenvuorojen aikaan alkaa kuulua sipinää ja säpinää, niin tämän puheen aikana sali oli aivan hiljainen. Jälkeen päin puhe sai kiitosta siitä, että se oli moneen muuhun puheeseen verrattuna huomattavan lyhyt. Muokkasin puhetta vielä hiukan blogia varten.

On nälkä äiti

Oli taas niitä päiviä, että piti kiitää työpalaverista jäähallille. Lapset olivat mummillaan. Tajusin huolehtineeni kyllä siitä, että lapset on ruokittu, mutta en ollenkaan itsestäni. Työpalaverissa alkoi jo nälkä kurnia. Samalla kun komensin lapsia kenkiä pukemaan, pyysin äidiltäni ruokaa. Pannukakun oli Sähikäinen syönyt loppuun, mutta leipää ja maitoa löytyi. Eväsleipä taskussa jatkoin sitten kohti jäähallia.

Fiksut pärjää aina

Tarkkailija toi todistuksen täynnä kiitettäviä. Kuinkas muuten. Ainoastaan yksi asia vaatii petrausta: kyky tavoitteelliseen ja tulokselliseen työskentelyyn. Suvun reaktio oli täysin yhtenevä: lahjakkuudella pärjää aikansa, mutta kyllä sinunkin täytyy joskus vielä opetella töitä tekemään. Siinä sitä sitten itse kukin muistelee, missä kohtaa se tuli vastaan, ettei pelkkä lahjakkuus riittänyt. Minulla se tuli jo lukiossa ja se oli oikeastaan oikein hyvä se. Yliopistossa on tullut nähtyä niin monta lahjakasta opiskelijapoikaa, jotka ovat ihan ihmeissään, kun enää ei pelkällä lahjakkuudella pärjääkään, vaan matematiikanopiskelu teettää työtä. Oli oikein hyvä oppia työntekoon jo lukiossa.

Sitä saa...

Neljä vuotta sitten lueskelin hallitusohjelmaa helpottuneena. Subjektiiviseen päivähoito-oikeuteen ei alkavalla hallituskaudella kajottaisi ja seuraavan hallituksen alottaessa työnsä Sähikäinen olisikin jo menossa eskariin. Nyt siihen oikeuteen sitten ollaan kajoamassa ja Sähikäinen on tosiaan menossa eskariin. Aina joskus sitä olen miettinyt, miten minulla niin monessa asiassa on käynyt tuuri. Kävin kouluni yltäkylläisellä 80-luvulla, opiskelin 90-luvun alun lamavuosina, kun opintotuen ostovoima oli parempi kuin koskaan, ja löysin paikkani työelämässä nousukaudella. Lapseni ovat pääseet päivähoitoon silloin, kun hoidon tarvetta ei tarvinnut mitenkään perustella, ja melko varhaisessa vaiheessa saadun tuen ansiosta meillä menee nykyään Tarkkailijan kanssa hyvin.

Ei viinaa opettajille!

Käytiin koululla laulamassa suvivirttä. Kiittelin samalla opettajaa kuluvasta vuodesta. Käskin myös sanomaan terveiset ja kiitokset Tarkkailijan saksan opettajalle. Hän oli onnistunut siinä, missä kumpikaan luokanopettaja ei kolmen vuoden aikana onnistunut. Hän sai Tarkkailijan tekemään säntillisesti läksynsä. Ei sitä kieltä muuten opi. Huomasin, että joku oli jo vienyt opettajalle jonkun lahjankin. Netissä pyörii taas juttuja opettajien lahjoista. Minulla on siitä sanani sanottavana.

Perusasioiden äärellä

Lippukunnan jo 90-luvulla käynnistetty kämppäprojekti huipentui puolisen vuotta sitten, kun tehtiin kaupat ja ostettiin vanha pientila. Ja siitä kaikki vasta alkoi. Suunnitelmat ovat huikeat, mutta pikku hiljaa edetään. Ennen kesäleiriä tarvitsee kuitenkin saada perusasiat kuntoon: juomavesi, puucee ja keittiö. Ne ovat asioita, joiden tyriminen pilaa leirin, mutta joita kukaan ei muista, jos homma toimii.

Miten sitä kaikkeen repeää?

Tämän päivän ohjelmassa oli maastotiedusteluretki tarpojien selviytymismajakkaa varten. Pakkasin lapset autoon: käytiin katsomassa yhtä kiintolaavua ja paria valmista nuotiopaikkaa sillä silmällä, että ovathan nämä kelvollisia yöpymispaikkoja tarpojavartiolle. Vähän aikaisemmin lippukunnanjohtaja varoitti ihan aiheellisesti partioburnoutista: ensin mietin seuraavan tarpojaluotsin rekrytointia, mutta tajusin taas tällä retkellä, ettei luotsin homma ole se mikä kuormittaa, ei liioin lauman vetäminen. Päin vastoin. Tässä on ollut sateisia päiviä ja iltoja. Ilman partiota ne olisi kökötetty sisällä.

Koko päivä uudestaan

Yksi ikimuistoisimmista äitienpäivistä oli silloin, kun Tarkkailija oli neljän. Hänet oli päiväkodissa ladattu niin täyteen odotuksia siitä, millainen päivä on tulossa, ettei mitään rajaa. Kun lapselle ovat rutiinit tärkeitä ja kun lapselle on tärkeää, että kaikki tapahtuu niin kuin hän on suunnitellut, niin tietäähän sen mitä siitä seuraa. Maanantaiaamuna sitten kysyttiin virkahymy naamalla, että oliko ihana äitienpäivä. Sanoin, ettei puhuta siitä. Oli ollut yksi kaikkein pahimmista raivareista, mitä Tarkkailija koskaan. Lopulta sitä huudettiin, että koko päivä pitäisi aloittaa alusta.

Tuntea vastuunsa

Kehityskeskustelussa oli hämmentävä hetki, kun esimies (ja kahden sudenpennun isä) palautetta katsellessaan mietti, että miten tuon nyt sanoiksi pukisi. Minulta tuli automaattisesti partioihanne "Tuntea vastuunsa ja tarttua toimeen" ja jatkoin, että tämä ihanne tulee 15-vuotiaana, kun saadaan ensimmäisiä johtamistehtäviä. Minullahan ei ole työssä minkäänlaista esimies- tai edes projektinvetovastuuta, mutta vanhana partiojohtajana sitä tulee aina välillä ihan niin kuin itsestään otettua ohjat käsiin. Töissä tästä saa usein kiitosta; partiossa taas palaute on enemmänkin sellaista, että voisit sinä antaa muillekin tilaa.

Hiljempaa

Meillä Sähikäinen herää aamuisin ensimmäisenä. Hän siirtyy vaivihkaa olohuoneen puolelle ja alkaa katsella tabletilla lastenohjelmia tai pelata pelejä. Jossain kohtaa aamua Tarkkailija liittyy seuraan. Me vanhemmat voimme aamuisin nukkua pidempään lasten häiritsemättä. Paitsi tänään. Tänään oli hyvin erilainen aamu. Lapset eivät koskeneet koko tablettiin. Aamurauha oli mennyttä.

Lensi maahan...

Partiolaisen ihanteena on kunnioittaa toista ihmistä, rakentaa ystävyyttä yli rajojen ja etsiä elämän totuutta. Tätä mielenkiintoista elää todeksi perheessä, jossa äiti on seurakuntaneuvoston jäsen ja kirkkovaltuuston varajäsen, isä taas ei kuulu kirkkoon ja pitää itseään uskonnottomana. Tämä ei ole mikään uusi juttu, vaan tiesimme jo naimisiin mennessämme, mihin ryhdymme. Vaikken pidä itseäni tyypillisenä uskovaisena, pidän itseäni reilusti kristittynä. Mies taas erosi kirkosta jo nuorena aikuisena eikä pidä itseään kristittynä. Tarkkailija on jo alkanut ymmärtää, että tämä on sellainen asia, missä vanhemmilla ei ole yhteistä linjaa ja että hänen pitäisi valita puolensa. Vai onko?

Liikaa vaakoja

Sähikäinen siirtyi luistelussa eteenpäin, seuraavaan ryhmään. Osasin odottaa, että vaihto ei suju täysin kivuttomasti. Vaikka Sähikäinen on meistä neljästä joustavin, niin kyllä hänelläkin on melkoinen muutosvastarinta aina päällä. Tuomio uudesta ryhmästä on, että siellä tehdään ihan liikaa vaakoja. Lisäksi ollaan sitä mieltä, että kolmas harjoituskerta viikkoon on ihan tyhmä. Kuitenkin treeneistä tullaan ihan tyytyväisenä ja liikkeitä esitellään kotona innostuneesti.

Tästähän saa ideoita

Kun Tarkkailija aloitti päiväkodissa, manasin ensimmäiset vuodet työntekijöiden yhteistyökyvyttömyyttä. Kaikkiin pyyntöihin, toiveisiin ja ehdotuksiin tuli vastaukseksi narinaa resurssipulasta. Sitten tulivat erkkajutut ja yhteistyö alkoi sujua. Sähikäisen kanssa minun piti olla se helppo äiti, joka ei koskaan esitä mitään erityistoiveita, vaan jolle kelpaa kaikki. Ei se ihan niin mennyt. Ensinnäkin Sähikäisen ryhmissä toteutettiin pyytämättä monet sellaiset jutut, jotka Tarkkailijan aikaan olivat aivan liian vaikeita toteuttaa. Toisekseen, kun keskusteluyhteys saatiin toimivaksi, niin se sitten myös toimii. Se toimii jo melkein liiankin hyvin.

Ei voi jättää vanhemmille

Piti oikein hieraista silmiä, kun luin Kotimaasta juttua seurakuntien varhaiskasvatuksesta. Siinä todettiin, että nyky-yhteiskunnassa kristillistä kasvatusta ei voi jättää kotien ja koulun vastuulle, vaan seurakunnan on jatkossakin järjestettävä sellaista toimintaa lapsille, joka vetää väkeä ja joka sitoo lapsiperheitä kirkkoon. Kirjoittaja oli omassa seurakuntayhtymässään varhaiskasvatuksen johtaja, mutta juttu olisi voinut olla minun näpyttelemäni. En minäkään tässä olisi, jos en olisi lapsena ja nuorena hyviä kokemuksia seurakunnasta.

Otetaas rauhallisesti

Meillä oli sellainen hammaslääkärikäynti Tarkkailijan kanssa, että olen kyllä tosi iloinen siitä, että hän on nepsyilijäksi vielä helppo tapaus. Käynti oli kauniisti sanottuna levoton, puhelin soi kolmesti, oikomishoitoa varten suuta kuvattiin ja lopuksi otettiin vielä kipsimuotit. Hammaslääkäri oli ihana sydämellinen ihminen, joka puhui paljon ja nopeasti. Tarkkailija taas jännitti kipsimuotteja ja ilmoitti kotona pitävänsä suunsa tiukasti kiinni, jos sitä yritetään.

Ajattelitko tehdä läksyt?

Tässä on kolmatta vuotta ihmetelty tätä nykykoulua. Kun läksyjen tekeminen tuntuu olevan nykyään vapaaehtoista. Aina silloin tällöin huomaamme, että sitähän on monen viikon tai kuukaudenkin läksyt Tarkkailijalta rästissä. Eikä tämä ole ollut edes mitenkään opettajasta tai koulusta kiinni. Onneksi on nuo kielenopettajat. Saksanopettaja kyllä huomasi aina tekemättä jääneet läksyt ja niistä tuli meille vanhemmille viestiä. Pari viikkoa muistimme muistutella, mutta sitten taas pääsi lipsumaan. Sitä paitsi olen pohjimmiltani sitä mieltä, että tämä on oppilaan ja opettajan välinen asia, että palautteen pitää tulla opettajalta lapselle eikä vanhemmille. Vanhemmille tekemättömät läksyt on vain tiedonanto muiden joukossa.

Aika mielipuolista

Sanoin perjantai-iltana miehelle, että pistää herätyksen seitsemäksi, jotta kerkiän aamulla ajoissa bussiin ja sitä kautta piirin johtajapäivään. Mies kysyi, että olenko koskaan miettinyt, että on tämä minun elämäni aika mielipuolista. Totesin, että olen. Itse asiassa olen miettinyt tätä viimeisen parin viikon aikana kahdestikin: ensin kun joku pappi puhui jotain työputkesta ja leirivapaista, sitten kun lounaskeskustelussa puhuttiin kesäleireistä ja lasten kesähoidosta.

Vihas Lanta ja Lappi

Noissa seurakuntahommissa olen muutaman kerran kuullut sanottavan, miten sitä lähetystyötä pitäisi Suomessakin. Minun ensireaktioni on aina heti hyvin torjuva. Minä kun polveudun äidin puolelta vanhasta pappissuvusta. Suvun kuuluisin jäsen, Gabriel Tuderus vaikutti 1600-luvulla Lapissa. Hän itse oli lapseton ja me polveudumme hänen veljestään. Vaikka välissä on monta sukupolvea, niin jotain yhteistä meissä on: kiivas luonne, tehokkuus ja kuinka mielipiteet meistä jakaantuvat. Kun johonkin ryhdytään, syntyy selvää jälkeä. Saamelaismuseo Siidassa ei olisi kannattanut sanoa olevansa Gabriel Tuderukselle sukua.

Nykyvanhempien vika (kun kirkosta erotaan)

Kun ylisuuressa päiväkotiryhmässä parivuotiaalta menee hermot ja hän lyö hoitajaansa, vika on tietenkin vanhemmissa, jotka eivät ole osanneet pistää rajoja lapselleen. Tähän on jo totuttu. Lasten kanssa työskentelevä voi aina syyttää työoloistaan lasten vanhempia. Vanhemmat ovat siinäkin mielessä näppärä syntipukki, että työolojen korjaaminen muuten maksaisi rahaa. Nyt olen oppinut, että nykyvanhemmat ovat vastuussa myös siitä, kuinka kirkon jäsenmäärä se vain laskee.

Kyllä pitäisi tietää

Viime seurakuntaneuvostossa tai oikeastaan ennen kokouksen alla kuulin, että 12.5. tapahtuu jotakin. Se vaikutti aika tärkeältä. Päivämäärä kuulosti jotenkin tutulta, mutta pikavilkaisu kännykän kalenteriin ei auttanut. Siellä ei ollut mitään merkintää. Kysyin siis, että mitä silloin tapahtuu ja odotetaanko minun olevan paikalla. Vastaus yllätti. Ei se, että kyse on iltatilaisuudesta, johon minunkin odotetaan osallistuvan. Vaan se vastauksen sävy. Sain nimittäin vastauksen lisäksi selostuksen siitä, missä kaikkialla tapahtumasta oli ilmoitettu ja sävy oli sellainen, että kyllä tämä nyt pitäisi tietää, kun on niin tärkeä juttu.

En osaa

Tarkkailijan piti kirjoittaa kotiaine. Ei napannut yhtään. Tarkkailija oli sitä mieltä, ettei hän keksi mitään kirjoitettavaa. Totesin, että jos molemmat vanhemmat harrastavat kirjoittamista, niin kyse on nyt jostain muusta kuin siitä, että kirjoittaminen olisi lapselle jotenkin poikkeuksellisen vaikeaa. Muistelin omia kouluaikoja enkä minäkään tuossa iässä vielä kirjoittamisesta tykännyt. En keksinyt oikein mitään ja se kynän käyttökin oli vielä sellaista. Nykyään kirjoitan vain koneella, mutta jossain vaiheessa olin hyvinkin taitava kirjoittamaan käsin. Äidinkielestäkin tuli laudatur, tosin osittain aivan kohdalleen osuneen otsikon, Elämäni kirjat, vuoksi.

Kokousta kokouksen perään

Tajusin tässä juuri, että olen syksystä 1987 lähtien, yli 25 vuotta, istunut kerran kuussa, paitsi kesäaikaan, lippukunnan johtajaneuvoston, hallituksen tai johtajiston kokouksessa. Tai jos kokous on jäänyt väliin, niin olen ainakin lukenut pöytäkirjan. Viiden vuoden ajan toimin näiden kokousten puheenjohtajana. Kokoustaminen ei puuduta niin kuin työpalaverit. Kokouksiin on yleensä kiva lähteä. Miksi? Omista lippukunnanjohtaja-ajoistani olen jäävi sanomaan, mutta muuten kysymys on pohjimmiltaan johtamisesta.

Epäreilua!

Sain lomareissulla päähänpiston. Tarkkailija poti flunssaa, isänsä samoin ja minä olin yksin hiihtolenkillä, koska Sähikäinen käytti tilaisuuden hyväkseen ja liimautui tablettiin. Illalla nuori neiti oli juuri niin äkäinen, kun koko päivän ruutua tuijottanut viisivuotias voi olla. Sain kun sainkin maaniteltua pikkuneidin pihalle ja siitä hivutettua laskettelurinteiden luokse. Hetken touhua katseltuaan, hän hyväksyi ajatuksen, että vuokrattaisiin laskettelusukset ja kokeiltaisiin, miten sujuu. Se oli menoa se!

Et oo tosissasi: 27 runoa!

Kun sudenpenturetken iltahiljentymisen aloitin kertomalla, että nyt luetaan lasten valitsemat 27 runoa, useampi johtaja oli mielessään ajatellut, että onkohan tuo Riitta seonnut. Lapset olivat saaneet valita runoja iltahiljentymiseen ja ajatuksena oli, että runoja tulisi seitsemän, korkeintaan ehkä kymmenen, yksi tai kaksi joka pentueesta. Sudenpennut valitsivat kuitenkin vähän enemmän enkä kenenkään toivetta halunnut jättää pois. Kaikkien hämmästykseksi lapset kuuntelivat hiiren hiljaa. Vain Sähikäistä täytyi rauhoittaa, mutta hän olikin vielä alaikäinen. Mites nyt näin?

Ei!

Kuulin taas, kuinka tärkeää on osata sanoa ei. Ihan siis aikuisten asioissa. Lapseltahan tuo ein sanominen tuntuu sujuvan. Joskus jo vuosia sitten, ennen Sähikäisen syntymää, lupasin viedä Tarkkailijan työpaikalle opettamaan sitä ein sanomista. Useimmat meistä varmasti ovat sitä mieltä, että se ein sanominen, omien rajojen pitäminen on oikein hyvä taito. Se vain pitää sitten hyväksyä, että joskus joutuu myös kuulemaan sen ein ja että se on myös ihan hyvä asia. Joku muukin osaa pitää rajansa.

Taas se...

On mielenkiintoista seurata keskustelua siitä, miten Wilma pilaa monen perheen elämän. Ja miten moni muu taas on niin tyytyväinen, kun ei enää mitään lippuisia ja lappusia ja ettei heidän lapsistaan juuri koskaan mitään negatiivista merkintää ole. Meillä ei ole Wilmaa vaan Helmi ja Tarkkailijasta on tullut vain aiheellisia viestejä, jotka ovat johtaneet toimenpiteisiin myös kotona. Tosin aika usein se toimenpide on ollut antaa opettajalle neuvoja, miten tällaisissa tilanteissa tulisi toimia. Edellinen opettaja jossain kohtaa totesikin sanoneensa sijaiselle jostain pienemmästä törttöilystä, että voihan siitä kotiin ilmoittaa, mutta sieltä tulee vain vastaukseksi, että kuulostaa ihan Tarkkailijalta.

Sanoisitko lapsellesi?

Tänään valmentaja kysyi nätisti Sähikäiseltä, onko se siinä penkillä tämän kassi ja saisiko sen nostaa maahan, että sopii viereen istumaan. Olin vastaamassa, mutta tajusin sulkea suuni, kun Sähikäinen vastasi itse ja antoi luvan. Se kassihan oli minun, siihen oli vain pakattu Sähikäisen tavarat. Samalla hetkellä palasi mieleen tilanne kurakaudelta, kun naapuri pyysi ihan ystävällisesti sanomaan lapsille, etteivät toisi kuraa rappukäytävään. Lapset olivat siinä vieressä ja minua alkoi ärsyttää sen verran, että piti oikein jäädä pohtimaan, mikä siinä niin ärsytti.

Mitäs tänään onkaan ohjelmassa?

Käytiin tänään sellainen ruokapöytäkeskustelu, että muistin taas, miten hienosti muutamat asiat Sähikäisen päiväkotiryhmässä hoidetaan. Tai tarkemmin sanottuna yksi tietty asia. Tulevista tapahtumista tieto tulee koteihin hienosti ja suunnitelmista pidetään kiinni. Juuri tästä syystä halusin Sähikäisen tukilapseksi integroituun ryhmään. Tiivistin sen ruokapöydässä sen näin: "Kun normaali lapsi unohtaa lelupäivän, se on sen lapsen ongelma; kun erkkalapsi unohtaa lelupäivän, se on koko ryhmän ongelma".

Kaunis on kuolla

Aloitimme miehen kanssa Babylon 5:n uusintakatselut. Tämä tv-sarjahan on meille läpeensä tuttu: se toi meidän aikoinaan yhteen ja yhdessä ollaan edelleen. Uusintakierros ei alkanut lupaavasti, vaan kahden ensimmäisen jakson aikana nukahdin kesken. Sitten tuli kolmas jakso, jota pidetään yhtenä sarjan huonoimmista: Infection. Siinä on silti yksi kohtaus, joka muistutti, miksi juuri tämä sarja aikoinaan vei mennessään.

Saisko puhelimeen?

Saatiin Tarkkailijalle hammaslääkäriin akuuttiaika ja piti saada hänelle nopeasti sana, että ei lähde koulusta mihinkään, vaan odottaa, kun tulen hakemaan. Nykyinen opettaja ei puhelinta kanna mukanaan eikä se ole varsinaisesti huono asia. Hän lukee sähköpostinsa vasta lähetetettyään oppilaat kotiin. Sekään ei ole huono asia. On hyvä keskittyä siihen varsinaiseen työhön eikä olla jatkuvasti tavoitettavissa. Mutta miten saada se viesti perille? Edellisen opettajan kanssa tällaista ongelmaa ei ollut, koska hän vastasi puhelimeensa vaikka kesken oppitunnin.

Toinen poski

Vuorisaarnan mukaan kunnon kristitty kääntää toisen posken, kun joku lyö häntä poskelle. Ei vastaa pahaan pahalla eikä loukkaukseen loukkauksella. Koko kristillisen uskon ydinasioita on Jeesuksen häpeällinen kuolema ristinpuulla. Koraanissa, Naisten suurassa, koko ristinkuolema kiistetään. Kun sananvapauden nimissä kristityille pyhiä asioita pilkataan, kristityt loukkaantuvat, saattavat paheksua, mutta lopulta kääntävät sen toisen posken. Kun Profeetta esiintyy pilakuvissa, muslimit loukkaantuvat ja reagoivat tavalla, jota länsimaalaisen on vaikea ymmärtää.

Se on ohi jo!

Lähdin isäni kanssa Pikantit-kuoron konserttiin. Viimeisenä numerona oli Ultra Bran Sinä lähdit pois. Esiintyjistä nuorimmat taisivat olla minun ikäisiäni, vanhimmat isäni laisia seniorikansalaisia. Ajatukset siirtyivät jonnekin mitä lie vajaan parinkymmenen vuoden taakse. Ensimmäiseen omaan asuntoon: keskustan liepeillä olleeseen kaksioon. Sinkkukämppään. Siihen aikaan, kun olin nuori aikuinen. En kaipaa sitä aikaa. Mutta kaipaan aurinkoa, joka ei lämmitä aamulla ennen seitsemää, kun viimeinen drinkki aamiaiseksi vaihtui ja siihen lisättiin kahvia.

En minäkään halunnut

Kun soveltuvuuskokeen tulokset vuosi sitten tulivat, meillä alkoi keskustelu. Pidin selvänä, että Tarkkailija ottaa paikan vastaan, mutta häntä hirvitti muutos. Tutun koulun jättäminen. Ero parhaasta kaverista. Eikä hän tietenkään tiennyt, mitä kaikkeas se musiikkiluokka tarkoittaa. Enkä kyllä tiennyt minäkään ja kyllä minuakin nämä asiat mietityttivät. Pohdiskelin tätä päiväkodillakin: en voi jättää päätöstä lapselle vain siksi, että se minustakin tuntuu vaikealta. Saatan päästää lapseni sandaaleissa lumihankeen, mutta en tällaisia isoja ja merkityksellisiä päätöksiä kyllä jätä heille. On asioita, jotka aikuiset päättävät ja joista aikuisen on kannettava vastuu. Kouluvalinnat ovat yksi näistä

Hyvinhän se sujuu

Olin reilu vuosi sitten vaikuttunut, kun kävin seuraamassa Tarkkailijan luistelutuntia. Tänään kävin taas. Yllätyin taas positiivisesti. Tämä opettajahan hoitaa työnsä vielä paremmin kuin edellinen opettaja! Toki oppilaatkin olivat vuoden vanhempia ja opettajakin näin silmämääräisesti arveltuna jonkin verran kokeneempi. Mutta silti. Oli suorastaan uskomatonta seurattavaa, miten nelisenkymmentä poikaa, joukossa niin jääkiekkoilijoita kuin niitä, jotka hädin tuskin pysyivät pystyssä, pysyivät yhden ihmisen hallinnassa. Eilen illalla meillä kolmella aikuisella oli kahdeksassa sudenpennussa tekemistä.

Näytänkö kauniilta?

Taídettiin löytää Sähikäisen harrastus. Luistelukoulu tuntui helpolta ja päätin kysyä, jos hänet otettaisiin mukaan taitoluistelun alkeisryhmään. Otettiin, samoin kaverinsa, mutta saimme myös viestiä, että kohta kuusi täyttävä alkaa olla jo aika vanha vasta aloittamaan. Tämän olen sitten kertonut jokaiselle, joka on pysähtynyt kuuntelemaan. Tuntuu aika hurjalta, että hoitopäivän jälkeen on ensin kolme varttia luistelua ja siihen perään toiset kolme varttia jumppaa. Ja vielä sitten toinen jääharjoitus samalla viikolla. Sitä oltiinkin kotiin tultaessa aivan valmiita petiin. Miten vuotta tai kahtakin nuoremmat oikein jaksavat?

Aika olla vaiti ja aika puhua

Olin loppiaisena messussa muiden luottamushenkilöiden kanssa siunattavana tehtävään. Kirkkoherran saarnasta jäi ajatuksia mielen pohjalle pyörimään ja se on kai hyvän saarnan merkki. Yksi ajatus kyllä oli, että usko on heikolla pohjalla, jos se on yksittäisten Raamatunkohtien historiallisuudesta kiinni. Vaikka Pyhä Henki on inspiroinut Raamatun kirjoittajia, niin historiallisuutta oleellisempaa on, mitä tarina opettaa meille. Tämän päivän opetus oli, että kun päätöksiä tehdään, niin asioihin on perehdyttävä kunnolla, kuten tietäjät tekivät. Yksi monista neuvoista oli, ettei pidä sen enempää lähteä liikoja myötäilemään nykyajan virtauksia kuin myöskään jäädä jumittamaan siihenkään ajatukseen, että näin on ennenkin ollut ja näin on ennenkin tehty. Pitää osata avata suunsa oikeassa paikassa ja pitää osata myöskin vaieta oikealla hetkellä.

Ihana yhteinen hetki

Pari vuotta sitten tuli vähän kiire, kun päiväkodissa ohjelmassa oli sauvakävelyä. Sähikäinen ryntäsi isänsä kanssa vesipeuhulasta viime hetkellä urheiluliikkeeseen ja osti viimeisen sauvaparin. Joutuivat ostamaan vähän paremmat suksisauvat, sellaiset, joiden hihnassa on oma paikkansa peukalolle. Kun tästä reissusta päiväkodilla kerroin, hoitaja huokasi, että voi hän voi kuvitella, miten ihana isän ja tyttären yhteinen hetki tuo kauppareissu onkaan ollut. Tätä sanotaan kai vanhemmuuden tukemiseksi. Toimihan se tavallaan, mutta tuki parisuhdetta: saimme hyvät naurut. Mies vihaa kiireisiä kauppareissuja eikä hoitopäivästä ja harrastuksesta väsyneen kolmevuotiaan mukana raahaaminen ainakaan auta asiaa.

Mun homma

Kävin 18-vuotiaana leirinjohtajakurssin. Yksi parhaiten mieleen jääneistä opetuksista oli, että jos olet lähtenyt leirille kantamaan kiviä, niin silloin kannat kiviä, jos taas olet lähdössä leirinjohtajaksi, et kanna kiviä, vaan huolehdit, että joku muu kantaa. Tämä rupeama oli samaan aikaan, kun kurssinjohtaja selvitteli, ennen kännykkäaikaa, mihin yksi kurssilaisista oli mennyt, kun kurssipaikkaa oli jouduttu viimehetkellä vaihtamaan. Kouluttaja totesi meille, että hänen hommansa on nyt hoitaa tämä rupeama ja hän seuraa kadonneen kurssilaisen etsimistä vähän niin kuin hyvää tv-sarjaa. Samaan aikaan kurssinjohtaja seisoi puhelimessa eikä mennyt enää pitkään, kun kadonnut lammas löytyi. Tämä tapaus palasi mieleen, kun olimme lasten kanssa lippukunnan uudella kämpällä kantamassa tiiliä.