Tulee turvaton olo

"Tulee heti turvaton olo, kun joku puhuu turvallisemmasta tilasta", kommentoi kollega työpalaverissa. Tämä on sitä keski-ikäisten huumoria, mutta on siinä totta toinen puoli. Itse jättäydyin pois yhdestä avaramman kirkon some-ryhmästä, kun sain sopivan kimmokkeen. Siellä nuoret pappisoletetut naiset olivat niin ehdottomia omassa avaramielisyydessään, että vanhaa alkoi ahdistaa. Haluamme kyllä edistää kirkossa samoaja asioita, mutta minulle riittää käydä Sähikäisen kanssa sellaisia keskusteluja, joissa pitää olla koko ajan kieli keskellä suuta.

Tänä viikonloppuna oli taas nuoruuden lippukuntani historiikkitiimin perinteinen kirjoitusviikonloppu. Arkistojen syvyyksistä nousi esiin sellaisia dokumentteja, jotka koin tosi noloiksi ja jotka nostivat esiin kaivelemaan jääneitä asioita ja tapahtumia. Yllättäen ystävät eivät pitäneetkään minun toimintaani näissä tilanteissa nolona. Puhe oli hyvin armollista. Olin ollut tapahtuma-aikaan nuorempi, mitä Tarkkailija nyt, paineistetussa tilanteessa, vailla aikuista tukea. Lopulta mitään sen pahempaa ei ollut tapahtunut kuin muutama peräkkäinen huonosti nukuttu yö

Antaessaan saa. Minä olen antanut paljon aikaa partiolle. Samalla olen saanut pitkäaikaisia ystäviä ja aikuisiksi kasvaneita partiolapsia, joiden kanssa voi turvallisesti muistella kipeämpiäkin kokemuksia. Jäin pohtimaan, että yksi minua määrittävä avainkokemus on ollut jääminen yksin kantamaan vastuuta partiolippukunnaksi kutsutulla hiekkalaatikolla. Se on samalla sekä turvallinen että kova ympäristö. Nuoret ja aikuisetkin voivat olla tosi kovia toisilleen. Toisaalta, kaikesta huolimatta, panokset ovat pieniä: jos tyrii, vahingot ovat yleensä vähäisiä. Mitä nyt kerran tuli kerran jo tukevasti aikuisena haettua sanakarimerkkiä nuorille, jotka pelastivat lapsen hukkumasta ja samalla minut joutumasta leirinjohtajana leivättömän pöydän ääreen.

Työ- ja perhe-elämässä panokset ovat sitten yleensä isompia. Mutta ei ihmistä isompia. Historiikkitiimiin on tarkoituksella kerätty eri-ikäisiä partiolaisia, jotta saadaan nuorten ääni joka vuosikymmeneltä kuulumaan. Siinä missä minä olen jo lähes aikuisten nuorten äiti, nuoremmilla on alle kouluikäisiä lapsia; yksi oli juuri palannut riviin vauvakuplasta. Väistämättä keskustelut sivusivat myös vanhemmuutta. Toivottavasti tuoreemmat äidit kokivat keskustelut turvallisiksi.

Onhan se siunaaminen

Meillä on kaksi hääpäivää. Ensin meidät vihittiin maistraatissa ja seuraavana päivänä lähiöpappi toimitti avioliittomme siunauksen kirkossa. Tuolloin luulin, että syy oli maallisen yhteiskunnan säännöistä. Myöhemmin opin, että syy on kirkkolaissa. Kirkko puhuu jakamattomasta ihmisarvosta, mutta kohtelee ihmisiä elämän taitekohdissa eri tavoin.

Erilainen kohtelu alkaa jo ennen syntymää. Toisaalta opetetaan, että sikiö on ihminen jo idullaan äitinsä kohdussa, ihan ensimmäisillä raskausviikoilla. Kohtuun kuolleiden kohdalla sen sijaan on kipuiltu, koska lapsi on kastamaton. Nykyään lapsen saa jo haudattua muiden kuolleiden tavoin, mutta nimeä kirkonkirjoihin ei saa.

Avioituminen. Saako kirkkoon kuuluva avioitua kirkossa? Se on kiinni puolisosta. Samaa sukupuolta olevan puolison kirkko on alkanut pitkin hampain hyväksyä, mutta kirkkoon kuulumaton... eikös se nyt voisi liittyä? Ja onhan meillä se siunaaminen - kuulostaa noin sanottuna ihan hautajaisilta. Minä otan nämä asiat sen verran vakavasti, että en halunnut sulhasen liittyvän kirkkoon pelkkien häiden vuoksi.

Sitten tuleekin omien lasten ristiäiset. Jossain kohtaa kaavoihin tuli kysymyksiä. Totesin lähiöpapille, että meille ilman muuta kehotukset. Puoliso ei kuulu kirkkoon ja näyttäisi oudolta, jos hän jättäisi vastaanatta enkä halua näin tärkeässä asiassa kuulla miehen puhuvan muunneltua totuutta. Kyllä tämä kristillinen kasvatus on meidän perheessä äidin juttu. Avioliittoa solmittaessa sovimme, että lapset kastetaan, käyvät rippikoulun ja saavat sen jälkeen tehdä omat ratkaisunsa. Pappi meni mietteliääksi, mutta toimi niin kuin toivoin. Siunaamiseen puoliso osallistui tekemättä asiasta numeroa.

Nyt kun ikää alkaa kertyä ja kun edelliset sukupolvet väistyvät, niin koko ajan selkeämmin sitä tiedostaa, että tämäkin liitto päättyy toisen meistä kuollessa. Silloin joko kristitty järjestää uskonnottoman tai agnostikko kristillisen hautauksen. Ja luterilaisessa kirkossa hautautajaset järjestetään nimenomaa saattoväen vuoksi, joten ristiriitaiseltahan tämä tuntuu. Kirkolla ei oikein ole mitään omaa kaavaa luterilaiselle leskelle, joka saattaa hautaan agnostikon. Ei, vaikka Paavali korinttilaisille kirjoitti uskovan vaimon pyhittävän miehensä.

Minua ei onneksi ole kohtukuolema koskettanut kuin välillisesti. Hyvältä ystävältä kuoli lapsi kohtuun ja sen vuoksi en osannut ajatella, että raskaudessa olisi turvallisia viikkoja. Kerroin töissä raskaudesta heti, kun voin niin huonosti, että se haittasi työntekoa. Ja sehän siis haittasi. Raskaudesta tietämätön kollega heitti huonoa kommenttia rankasta viikonlopusta, kun maanantaina aamupäivästä pötkötin pahoinvoivana kahvihuoneen sohvalla, pidättelin oksennusta ja odottelin olon paranevan sen verran, että pystyy istumaan koneella. Ja jotkut sanovat sitä siunatuksi tilaksi. Ystävä omisti tekniikan alan väitöskirjansa kohtuun kuoleelle lapselleen. Siinä kohtaa vasta sain tietää, että lapsella oli nimi.

Sanovat äänioikeudettomaksi suruksi sellaista surua, mitä yhteisö ei oikein tunnista. Minä olen ollut mukana tekemässä vihreiden seurakuntavaaliohjelmaa ja siihen on yhdeksi tavoitteeksi otettu, että kirkko vihkisi kaikki jäsenensä kristilliseen avioliittoon puolison sukupuoleen tai uskontokuntaan katsomatta. Tämä harmitus siitä, että emme saaneet valita, vihitäänkö meidät maistraatissa vai kirkossa... sen sanominen suruksi on liioittelua. Mutta yhteisö ei tätä kyllä tunnista. Tätä voisi kai sanoa äänioikeudettomaksi ketutukseksi.

Katso ihmistä

"Tavanomainen Messiaskohtalo, koska hän oli rohkeimpana ottanut yhteisen tehtävän suorittaakseen, sillä valitus ei ollut henkilökohtainen, vaan kaikki olivat häntä siihen kehotelleet", kuvasi Väinö Linna miestä, jolle lyötiin sellainen rätinki eteen, jolla todistettiin, ettei hänellä voi olla nälkä. Kaverini taas joskus vuosituhannen vaihteen tietämillä kertoi vähän erikoisesta kokemuksesta, kun seurakuntayhtymään haettiin uutta partiotyöntekijää. Yksi kysymys haastattelussa kun oli ollut, kokeeko hakija isän vai pojan läheisemmäksi. Mietin tuolloin itsekseni, että vastaisin epäröimättä isän, mutta nyt pääsiäisen alla Herran vuonna 2026 tuntuu poika läheiseltä.

Missä ihmeessä?

Meillä revitään aamuisin huonoa huumoria, kun äiti etsii käsilaukkuaan. Mutta nyt ei ketään naurata. Äidin käsilaukku on ihan oikeasti hukassa ja tää on nyt jotain ihan käsittämätöntä. Töistälähtiessä se oli matkassa ja kävin vain päiväkodilla ennen jäähallia.

Jossain...

Hyvä Tuomas joulun tuopi... ja ennen jouluaattoa juhlitaan Tarkkailijan synttäreitä. Kun Tarkkailija oli ihan pieni, oli ihana antaa lahjoja. Lapsella itsellään ei ollut mitään odotuksia - ja lelujakin vielä hyvin maltillisesti. Jostain nelivuotispäivästä lähtien joulu on merkinnyt hallitsematonta leluvyöryä. Lapset odottavat lahjoja innolla, minua ärsyttää. Onneksi lähisuku on sitä mieltä, että meidän lapsillamme on jo tarpeeksi leluja.

Syliin aina pääsee

Tänään kauppareissulla näin itseni kuuden vuoden takaa. Näin äidin, jolla oli sylissään, ergonomisessa rintarepussa pieni vauva. Ja joka huusi perheen esikoiselle, miten tämän pitäisi kävellä. Ja se esikoinen parkui. Minun silmissäni se esikoinen oli myös ihan vauva. Olisikohan ollut parivuotias. Tuumasin omieni olevan jo vanhempia, mutta muistan vielä tuon vaiheen. On rankkaa isommalle, kun ei aina pääse syliin, vaikka kovasti haluaisi. Äiti siihen, että kyllä heillä aina syliin pääsee, kyllä sitä esikoista tässä jotenkin, jos tämä haluaisi.

Uudestaan!

Sikäli mikäli facea on uskominen, sukujuhannukset rakkaiden kanssa ovat niin ihania. Jostain syystä moni sukujuhannustaan hehkuttanut on seuraavina vuosina hehkuttanut ihan toisenlaista juhannuksenviettoa. Meidän sukumme ei tyydy viettämään vain juhannusta yhdessä. Seuraavana viikonloppuna otetaan uusiksi ja mennään Kirjoille. Tänäkin vuonna jälkimmäinen viikonloppu oli ensimmäistä onnistuneempi.

Aurinkoista juhannusta!

Mökillä satoi. Koko porukka, kolme sukupolvea pienissä tiloissa ja alkeellisissa olosuhteisssa. Heti kun sade taukosi, lapset komennettiin pihalle leikkimään ja siitä hyvästä piha muuttui savivelliksi. Otimme veljeni kanssa valokuvia aina, kun aurinko hiukankin pilkahti ja jaoimme niitä facessa. Sehän on se paikka, missä näytetään vain se aurinkoinen puoli omasta elämästä.

Koko päivä uudestaan

Yksi ikimuistoisimmista äitienpäivistä oli silloin, kun Tarkkailija oli neljän. Hänet oli päiväkodissa ladattu niin täyteen odotuksia siitä, millainen päivä on tulossa, ettei mitään rajaa. Kun lapselle ovat rutiinit tärkeitä ja kun lapselle on tärkeää, että kaikki tapahtuu niin kuin hän on suunnitellut, niin tietäähän sen mitä siitä seuraa. Maanantaiaamuna sitten kysyttiin virkahymy naamalla, että oliko ihana äitienpäivä. Sanoin, ettei puhuta siitä. Oli ollut yksi kaikkein pahimmista raivareista, mitä Tarkkailija koskaan. Lopulta sitä huudettiin, että koko päivä pitäisi aloittaa alusta.

Liikaa vaakoja

Sähikäinen siirtyi luistelussa eteenpäin, seuraavaan ryhmään. Osasin odottaa, että vaihto ei suju täysin kivuttomasti. Vaikka Sähikäinen on meistä neljästä joustavin, niin kyllä hänelläkin on melkoinen muutosvastarinta aina päällä. Tuomio uudesta ryhmästä on, että siellä tehdään ihan liikaa vaakoja. Lisäksi ollaan sitä mieltä, että kolmas harjoituskerta viikkoon on ihan tyhmä. Kuitenkin treeneistä tullaan ihan tyytyväisenä ja liikkeitä esitellään kotona innostuneesti.

Kyllä pitäisi tietää

Viime seurakuntaneuvostossa tai oikeastaan ennen kokouksen alla kuulin, että 12.5. tapahtuu jotakin. Se vaikutti aika tärkeältä. Päivämäärä kuulosti jotenkin tutulta, mutta pikavilkaisu kännykän kalenteriin ei auttanut. Siellä ei ollut mitään merkintää. Kysyin siis, että mitä silloin tapahtuu ja odotetaanko minun olevan paikalla. Vastaus yllätti. Ei se, että kyse on iltatilaisuudesta, johon minunkin odotetaan osallistuvan. Vaan se vastauksen sävy. Sain nimittäin vastauksen lisäksi selostuksen siitä, missä kaikkialla tapahtumasta oli ilmoitettu ja sävy oli sellainen, että kyllä tämä nyt pitäisi tietää, kun on niin tärkeä juttu.

Sanoisitko lapsellesi?

Tänään valmentaja kysyi nätisti Sähikäiseltä, onko se siinä penkillä tämän kassi ja saisiko sen nostaa maahan, että sopii viereen istumaan. Olin vastaamassa, mutta tajusin sulkea suuni, kun Sähikäinen vastasi itse ja antoi luvan. Se kassihan oli minun, siihen oli vain pakattu Sähikäisen tavarat. Samalla hetkellä palasi mieleen tilanne kurakaudelta, kun naapuri pyysi ihan ystävällisesti sanomaan lapsille, etteivät toisi kuraa rappukäytävään. Lapset olivat siinä vieressä ja minua alkoi ärsyttää sen verran, että piti oikein jäädä pohtimaan, mikä siinä niin ärsytti.

Kaunis on kuolla

Aloitimme miehen kanssa Babylon 5:n uusintakatselut. Tämä tv-sarjahan on meille läpeensä tuttu: se toi meidän aikoinaan yhteen ja yhdessä ollaan edelleen. Uusintakierros ei alkanut lupaavasti, vaan kahden ensimmäisen jakson aikana nukahdin kesken. Sitten tuli kolmas jakso, jota pidetään yhtenä sarjan huonoimmista: Infection. Siinä on silti yksi kohtaus, joka muistutti, miksi juuri tämä sarja aikoinaan vei mennessään.

Se on ohi jo!

Lähdin isäni kanssa Pikantit-kuoron konserttiin. Viimeisenä numerona oli Ultra Bran Sinä lähdit pois. Esiintyjistä nuorimmat taisivat olla minun ikäisiäni, vanhimmat isäni laisia seniorikansalaisia. Ajatukset siirtyivät jonnekin mitä lie vajaan parinkymmenen vuoden taakse. Ensimmäiseen omaan asuntoon: keskustan liepeillä olleeseen kaksioon. Sinkkukämppään. Siihen aikaan, kun olin nuori aikuinen. En kaipaa sitä aikaa. Mutta kaipaan aurinkoa, joka ei lämmitä aamulla ennen seitsemää, kun viimeinen drinkki aamiaiseksi vaihtui ja siihen lisättiin kahvia.

En minäkään halunnut

Kun soveltuvuuskokeen tulokset vuosi sitten tulivat, meillä alkoi keskustelu. Pidin selvänä, että Tarkkailija ottaa paikan vastaan, mutta häntä hirvitti muutos. Tutun koulun jättäminen. Ero parhaasta kaverista. Eikä hän tietenkään tiennyt, mitä kaikkeas se musiikkiluokka tarkoittaa. Enkä kyllä tiennyt minäkään ja kyllä minuakin nämä asiat mietityttivät. Pohdiskelin tätä päiväkodillakin: en voi jättää päätöstä lapselle vain siksi, että se minustakin tuntuu vaikealta. Saatan päästää lapseni sandaaleissa lumihankeen, mutta en tällaisia isoja ja merkityksellisiä päätöksiä kyllä jätä heille. On asioita, jotka aikuiset päättävät ja joista aikuisen on kannettava vastuu. Kouluvalinnat ovat yksi näistä

Piti tehdä lapsia

Tänään katselin Tarkkailijaa, joka oli käpristyneenä kirjan kanssa sohvalla: "Se on mun poika. Se lukee jo toista kertaa yhtä mun lempikirjoista." Sitä ennen se oli pelannut konsolipeliä yhdessä isänsä kanssa. Joululomalla on useampana iltana katsottu sellainen elokuva, josta kaikki tykkäävät. Kyllä tämän vuoksi kannatti tehdä lapsia. Kannatti jaksaa ne rankat vuodet, kun lapset olivat ihan pieniä. Kun piti kiinnostua asiosta, jotka eivät yhtään kiinnostaneet. Ne ovat olleet opettavaisia vuosia: olen oppinut, miksi rakennustyömaat ovat kiinnostavia.

Armoa aikuisille

Ennen enkelikirkon alkua pappi mietti sakastissa, että aika paljon on paikalla lapsia, mutta hän on suuntaamassa puheensa aikuisille. Tuumasin, että on joka lapsella mukanaan joku aikuinen. Samalla palasi mieleen elävästi päiväkodin joulujuhla kolmen vuoden takaa. Juhla pidettiin seurakuntatalolla ja juhlan lopussa puhui pappi. Lapsille. Se on paha paikka kelle tahansa puhua lapsille, kun varhaiskasvatuksen ammattilaiset ovat ensin panneet parastaan. Puhe oli... mietin jälkeen päin, että kun sali oli täynnä pienten lasten vanhempia, niin papin olisi ilman muuta pitänyt puhua heille.

Vain kaksi valitti

Kolmisen vuotta sitten pappi kommentoi jälkeenpäin Sähikäisen käytöstä joulukirkossa, että vain kaksi seurakuntalaista oli valittanut. Muutama muu oli taas puolustanut. No, Sähikäinen oli kahden eikä oikein voinutkaan odottaa, että hän joulukirkon jaksaisi hiljaa paikallaan. Nyt Sähikäinen on viiden ja taas oltiin joulukirkossa: papin mukaan hänen tanssinsa oli ollut alttarilta katsottuna oikein sievää. Ei se Sähikäinen oikeastaan ollutkaan ongelma: hän jätti kengät penkkiin ja vaeltaessaan penkkien välissä lauloi muiden mukana antaumuksella: "Jossakin äiti, lasta seimeen kapaloi!"

Dagen efter

Tarkkailija syntyi joulun alla. Kun on viettänyt jouluyön synnytyslaitoksella, vanhan joululaulun, Jouluyö, juhlayö, sanat saavat aivan uuden merkityksen. Mutta muuttui sitä muukin. Kun synttäreitä vietetään 22. päivä, niin aatonaattoa vietetään ja jouluun valmistaudutaan "dagen efter" -tunnelmissa. Varsinkin, kun jouluateriaa emme syö kotona ja tänä vuonna laatikoiden tekemisen hoitivat Saarioisten ja Joulutorin äidit.

Naiselle rajat

Hesari otsikoi tänään provosoivasti. Psykologi kehotti miehiä pistämään naisilleen rajat. Sisäinen feministini huutaa... mutta kun se psykologi taitaa olla ihan oikeassa. En pystyisi jakamaan elämääni nössön miehen kanssa. Seurusteluntapaiset loppuivat lyhyeen aina, kun huomasin miehen seisovan asennossa, jos vähänkin ärähdin. Sitten kohtasin lasteni isän.