Tulee turvaton olo

"Tulee heti turvaton olo, kun joku puhuu turvallisemmasta tilasta", kommentoi kollega työpalaverissa. Tämä on sitä keski-ikäisten huumoria, mutta on siinä totta toinen puoli. Itse jättäydyin pois yhdestä avaramman kirkon some-ryhmästä, kun sain sopivan kimmokkeen. Siellä nuoret pappisoletetut naiset olivat niin ehdottomia omassa avaramielisyydessään, että vanhaa alkoi ahdistaa. Haluamme kyllä edistää kirkossa samoaja asioita, mutta minulle riittää käydä Sähikäisen kanssa sellaisia keskusteluja, joissa pitää olla koko ajan kieli keskellä suuta.

Tänä viikonloppuna oli taas nuoruuden lippukuntani historiikkitiimin perinteinen kirjoitusviikonloppu. Arkistojen syvyyksistä nousi esiin sellaisia dokumentteja, jotka koin tosi noloiksi ja jotka nostivat esiin kaivelemaan jääneitä asioita ja tapahtumia. Yllättäen ystävät eivät pitäneetkään minun toimintaani näissä tilanteissa nolona. Puhe oli hyvin armollista. Olin ollut tapahtuma-aikaan nuorempi, mitä Tarkkailija nyt, paineistetussa tilanteessa, vailla aikuista tukea. Lopulta mitään sen pahempaa ei ollut tapahtunut kuin muutama peräkkäinen huonosti nukuttu yö

Antaessaan saa. Minä olen antanut paljon aikaa partiolle. Samalla olen saanut pitkäaikaisia ystäviä ja aikuisiksi kasvaneita partiolapsia, joiden kanssa voi turvallisesti muistella kipeämpiäkin kokemuksia. Jäin pohtimaan, että yksi minua määrittävä avainkokemus on ollut jääminen yksin kantamaan vastuuta partiolippukunnaksi kutsutulla hiekkalaatikolla. Se on samalla sekä turvallinen että kova ympäristö. Nuoret ja aikuisetkin voivat olla tosi kovia toisilleen. Toisaalta, kaikesta huolimatta, panokset ovat pieniä: jos tyrii, vahingot ovat yleensä vähäisiä. Mitä nyt kerran tuli kerran jo tukevasti aikuisena haettua sanakarimerkkiä nuorille, jotka pelastivat lapsen hukkumasta ja samalla minut joutumasta leirinjohtajana leivättömän pöydän ääreen.

Työ- ja perhe-elämässä panokset ovat sitten yleensä isompia. Mutta ei ihmistä isompia. Historiikkitiimiin on tarkoituksella kerätty eri-ikäisiä partiolaisia, jotta saadaan nuorten ääni joka vuosikymmeneltä kuulumaan. Siinä missä minä olen jo lähes aikuisten nuorten äiti, nuoremmilla on alle kouluikäisiä lapsia; yksi oli juuri palannut riviin vauvakuplasta. Väistämättä keskustelut sivusivat myös vanhemmuutta. Toivottavasti tuoreemmat äidit kokivat keskustelut turvallisiksi.

Onhan se siunaaminen

Meillä on kaksi hääpäivää. Ensin meidät vihittiin maistraatissa ja seuraavana päivänä lähiöpappi toimitti avioliittomme siunauksen kirkossa. Tuolloin luulin, että syy oli maallisen yhteiskunnan säännöistä. Myöhemmin opin, että syy on kirkkolaissa. Kirkko puhuu jakamattomasta ihmisarvosta, mutta kohtelee ihmisiä elämän taitekohdissa eri tavoin.

Erilainen kohtelu alkaa jo ennen syntymää. Toisaalta opetetaan, että sikiö on ihminen jo idullaan äitinsä kohdussa, ihan ensimmäisillä raskausviikoilla. Kohtuun kuolleiden kohdalla sen sijaan on kipuiltu, koska lapsi on kastamaton. Nykyään lapsen saa jo haudattua muiden kuolleiden tavoin, mutta nimeä kirkonkirjoihin ei saa.

Avioituminen. Saako kirkkoon kuuluva avioitua kirkossa? Se on kiinni puolisosta. Samaa sukupuolta olevan puolison kirkko on alkanut pitkin hampain hyväksyä, mutta kirkkoon kuulumaton... eikös se nyt voisi liittyä? Ja onhan meillä se siunaaminen - kuulostaa noin sanottuna ihan hautajaisilta. Minä otan nämä asiat sen verran vakavasti, että en halunnut sulhasen liittyvän kirkkoon pelkkien häiden vuoksi.

Sitten tuleekin omien lasten ristiäiset. Jossain kohtaa kaavoihin tuli kysymyksiä. Totesin lähiöpapille, että meille ilman muuta kehotukset. Puoliso ei kuulu kirkkoon ja näyttäisi oudolta, jos hän jättäisi vastaanatta enkä halua näin tärkeässä asiassa kuulla miehen puhuvan muunneltua totuutta. Kyllä tämä kristillinen kasvatus on meidän perheessä äidin juttu. Avioliittoa solmittaessa sovimme, että lapset kastetaan, käyvät rippikoulun ja saavat sen jälkeen tehdä omat ratkaisunsa. Pappi meni mietteliääksi, mutta toimi niin kuin toivoin. Siunaamiseen puoliso osallistui tekemättä asiasta numeroa.

Nyt kun ikää alkaa kertyä ja kun edelliset sukupolvet väistyvät, niin koko ajan selkeämmin sitä tiedostaa, että tämäkin liitto päättyy toisen meistä kuollessa. Silloin joko kristitty järjestää uskonnottoman tai agnostikko kristillisen hautauksen. Ja luterilaisessa kirkossa hautautajaset järjestetään nimenomaa saattoväen vuoksi, joten ristiriitaiseltahan tämä tuntuu. Kirkolla ei oikein ole mitään omaa kaavaa luterilaiselle leskelle, joka saattaa hautaan agnostikon. Ei, vaikka Paavali korinttilaisille kirjoitti uskovan vaimon pyhittävän miehensä.

Minua ei onneksi ole kohtukuolema koskettanut kuin välillisesti. Hyvältä ystävältä kuoli lapsi kohtuun ja sen vuoksi en osannut ajatella, että raskaudessa olisi turvallisia viikkoja. Kerroin töissä raskaudesta heti, kun voin niin huonosti, että se haittasi työntekoa. Ja sehän siis haittasi. Raskaudesta tietämätön kollega heitti huonoa kommenttia rankasta viikonlopusta, kun maanantaina aamupäivästä pötkötin pahoinvoivana kahvihuoneen sohvalla, pidättelin oksennusta ja odottelin olon paranevan sen verran, että pystyy istumaan koneella. Ja jotkut sanovat sitä siunatuksi tilaksi. Ystävä omisti tekniikan alan väitöskirjansa kohtuun kuoleelle lapselleen. Siinä kohtaa vasta sain tietää, että lapsella oli nimi.

Sanovat äänioikeudettomaksi suruksi sellaista surua, mitä yhteisö ei oikein tunnista. Minä olen ollut mukana tekemässä vihreiden seurakuntavaaliohjelmaa ja siihen on yhdeksi tavoitteeksi otettu, että kirkko vihkisi kaikki jäsenensä kristilliseen avioliittoon puolison sukupuoleen tai uskontokuntaan katsomatta. Tämä harmitus siitä, että emme saaneet valita, vihitäänkö meidät maistraatissa vai kirkossa... sen sanominen suruksi on liioittelua. Mutta yhteisö ei tätä kyllä tunnista. Tätä voisi kai sanoa äänioikeudettomaksi ketutukseksi.

Varamies

Isäni pääsi työuransa huipulle vuonna 1976, kun peruskoulu tuli. Hän sopi työkaverinsa kanssa, että tämä on rehtori ja hän on vararehtori. Kolmesti hän sitten hoiti rehtorin virkaa: kaksi äitiyslomasijaisuutta ja kolmannen, kun kollega vuosituhannen lopulla siirtyi lopultakin työuralla eteenpäin kaupungin perusopetuksen johtajaksi. Isän erityistehtävä oli puhutella törttöilevät pojat ja siinä hän oli varsin taitava.

Looks like meat's back on the menu, boys!

Joka vuosi laskiaisena mietin, että jos nyt herkutellaan ja pääsiäisenä taas herkutellaan, mutta välissä ei paastota, niin ei tämä ihan oikein kyllä mene. Meillä luterilaisilla ei ole selkeitä sääntöjä, vaan itse kukin olemme tän asian kanssa yksin. Äskettäin lanseerattu trendikäs ekopaasto ei oo mun juttu.

Katso ihmistä

"Tavanomainen Messiaskohtalo, koska hän oli rohkeimpana ottanut yhteisen tehtävän suorittaakseen, sillä valitus ei ollut henkilökohtainen, vaan kaikki olivat häntä siihen kehotelleet", kuvasi Väinö Linna miestä, jolle lyötiin sellainen rätinki eteen, jolla todistettiin, ettei hänellä voi olla nälkä. Kaverini taas joskus vuosituhannen vaihteen tietämillä kertoi vähän erikoisesta kokemuksesta, kun seurakuntayhtymään haettiin uutta partiotyöntekijää. Yksi kysymys haastattelussa kun oli ollut, kokeeko hakija isän vai pojan läheisemmäksi. Mietin tuolloin itsekseni, että vastaisin epäröimättä isän, mutta nyt pääsiäisen alla Herran vuonna 2026 tuntuu poika läheiseltä.

Mutta onko se oikeutettua?

Olen lukenut B-P:n viimeisen viestin seurakuntaneuvostossa alkuhartaudeksi kerran kummallakin edellisellä vaalikaudella. Kun luin sen jotain kahdeksan vuotta sitten, sain jopa silloisen kirkkoherran herkistymään; teksti oli tietenkin hänelle partiolaisena tuttu. Me oltiin tehty vaikeita kiinteistöihin liittyviä linjauksia, jotka kuitenkin tiesimme jo tuolloin oikeiksi. Nytkin kun taakse katsoo, niin hyvinhän kaikki on järjestynyt: pian eläköityvä kirkkoherra oli halunnut jättää seurakunnan hyvässä kunnossa seuraajalleen. Mutta miten me tällä kaudella ollaan saatu maailmaa pikkuisen paremmaksi?

Eikö se arvosta meitä?

Lauantaina osallistuin partiotapaamiseen. Yhden nuoren kanssa tuli puhe, että hän haluaisi hakeutua piirileirillä sellaisiin hommiin, joissa voi hyödyntää sitä, mitä on oppinut lukiossa sirkuspainotuksessa. Tiesin toisen tutun nuoren olevan työtehtävässä yhteisissä ohjelmissa ja ohjasin nämä nuoret yhteen. Sunnuntaiaamuna könysin pitkästä aikaa kirkkoon. Saarnassa elämän leivästä siirryttiin sujuvasti ajanlaskun ensimmäisen vuosisadan roomalaisiin: leipään ja sirkushuveihin. Sirkus oli tässä jotain muuta kuin sitä sirkustaidetta, mitä nuori oli opiskellut. Pitäisikö tässä nyt loukkaantua kaikkien sirkustaiteilijoiden puolesta?