Onhan se siunaaminen

Meillä on kaksi hääpäivää. Ensin meidät vihittiin maistraatissa ja seuraavana päivänä lähiöpappi toimitti avioliittomme siunauksen kirkossa. Tuolloin luulin, että syy oli maallisen yhteiskunnan säännöistä. Myöhemmin opin, että syy on kirkkolaissa. Kirkko puhuu jakamattomasta ihmisarvosta, mutta kohtelee ihmisiä elämän taitekohdissa eri tavoin.

Varamies

Isäni pääsi työuransa huipulle vuonna 1976, kun peruskoulu tuli. Hän sopi työkaverinsa kanssa, että tämä on rehtori ja hän on vararehtori. Kolmesti hän sitten hoiti rehtorin virkaa: kaksi äitiyslomasijaisuutta ja kolmannen, kun kollega vuosituhannen lopulla siirtyi lopultakin työuralla eteenpäin kaupungin perusopetuksen johtajaksi. Isän erityistehtävä oli puhutella törttöilevät pojat ja siinä hän oli varsin taitava.

Looks like meat's back on the menu, boys!

Joka vuosi laskiaisena mietin, että jos nyt herkutellaan ja pääsiäisenä taas herkutellaan, mutta välissä ei paastota, niin ei tämä ihan oikein kyllä mene. Meillä luterilaisilla ei ole selkeitä sääntöjä, vaan itse kukin olemme tän asian kanssa yksin. Äskettäin lanseerattu trendikäs ekopaasto ei oo mun juttu.

Katso ihmistä

"Tavanomainen Messiaskohtalo, koska hän oli rohkeimpana ottanut yhteisen tehtävän suorittaakseen, sillä valitus ei ollut henkilökohtainen, vaan kaikki olivat häntä siihen kehotelleet", kuvasi Väinö Linna miestä, jolle lyötiin sellainen rätinki eteen, jolla todistettiin, ettei hänellä voi olla nälkä. Kaverini taas joskus vuosituhannen vaihteen tietämillä kertoi vähän erikoisesta kokemuksesta, kun seurakuntayhtymään haettiin uutta partiotyöntekijää. Yksi kysymys haastattelussa kun oli ollut, kokeeko hakija isän vai pojan läheisemmäksi. Mietin tuolloin itsekseni, että vastaisin epäröimättä isän, mutta nyt pääsiäisen alla Herran vuonna 2026 tuntuu poika läheiseltä.

Mutta onko se oikeutettua?

Olen lukenut B-P:n viimeisen viestin seurakuntaneuvostossa alkuhartaudeksi kerran kummallakin edellisellä vaalikaudella. Kun luin sen jotain kahdeksan vuotta sitten, sain jopa silloisen kirkkoherran herkistymään; teksti oli tietenkin hänelle partiolaisena tuttu. Me oltiin tehty vaikeita kiinteistöihin liittyviä linjauksia, jotka kuitenkin tiesimme jo tuolloin oikeiksi. Nytkin kun taakse katsoo, niin hyvinhän kaikki on järjestynyt: pian eläköityvä kirkkoherra oli halunnut jättää seurakunnan hyvässä kunnossa seuraajalleen. Mutta miten me tällä kaudella ollaan saatu maailmaa pikkuisen paremmaksi?

Eikö se arvosta meitä?

Lauantaina osallistuin partiotapaamiseen. Yhden nuoren kanssa tuli puhe, että hän haluaisi hakeutua piirileirillä sellaisiin hommiin, joissa voi hyödyntää sitä, mitä on oppinut lukiossa sirkuspainotuksessa. Tiesin toisen tutun nuoren olevan työtehtävässä yhteisissä ohjelmissa ja ohjasin nämä nuoret yhteen. Sunnuntaiaamuna könysin pitkästä aikaa kirkkoon. Saarnassa elämän leivästä siirryttiin sujuvasti ajanlaskun ensimmäisen vuosisadan roomalaisiin: leipään ja sirkushuveihin. Sirkus oli tässä jotain muuta kuin sitä sirkustaidetta, mitä nuori oli opiskellut. Pitäisikö tässä nyt loukkaantua kaikkien sirkustaiteilijoiden puolesta?

Parempi naida kuin palaa

Lokakuussa 2010 mietin monen suomalaisen tavoin, haluanko kuulua evankelis-luterilaiseen kirkkoon, kun meidän piispammekin istuu tuolla noiden joukossa hämmentyneen oloisena. Tuntui siltä, että kirkossa ei oikein enää tunnettu meitä seurakuntalaisia, mitä me ajattelemme ja mihin me uskomme. Jäämiseen oli useampi syy. Ensimmäinen oli se, että lapset olivat pieniä enkä halunnut heitä erottaa kirkosta. Toinen oli ystävyys nykyisen vapaa-ajattelijoiden liiton puheenjohtajan kanssa ja haluttomuus käyttää hänen koodaamaansa "palvelua". Kolmas oli Ben Zyscowizin esimerkki. Hän palasi jäseneksi voidakseen vaikuttaa kirkkoon sisältä päin. Ja sitten tärkein: mihin kirkkoon olisin sitten liittynyt? Ei Suomessa ollut tarjolla parempaakaan vaihtoehtoa.