Tulee turvaton olo

"Tulee heti turvaton olo, kun joku puhuu turvallisemmasta tilasta", kommentoi kollega työpalaverissa. Tämä on sitä keski-ikäisten huumoria, mutta on siinä totta toinen puoli. Itse jättäydyin pois yhdestä avaramman kirkon some-ryhmästå, kun sain sopivan kimmokkeen. Siellä nuoret pappisoletetut naiset olivat niin ehdottomia omassa avaramielisyydessään, että vanhaa alkoi ahdistaa. Haluamme kyllä edistää kirkossa samoaja asioita, mutta minulle riittää käydä Sähikäisen kanssa sellaisia keskusteluja, joissa pitää olla koko ajan kieli keskellä suuta.

Tänä viikonloppuna oli taas nuoruuden lippukuntani historiikkitiimin perinteinen kirjoitusviikonloppu. Arkistojen syvyyksistä nousi esiin sellaisia dokumentteja, jotka koin tosi noloiksi ja jotka nostivat esiin asioita ja tapahtumia olivat jääneet kaivelemaan. Yllättäen ystävät eivät pitäneetkään minun toimintaani näissä tilanteissa nolona. Puhe oli hyvin armollista. Olin ollut tapahtuma-aikaan nuorempi, mitä Tarkkailija nyt, paineistetussa tilanteessa, vailla aikuista tukea. Lopulta mitään sen pahempaa ei ollut tapahtunut kuin muutama peräkkäinen huonosti nukuttu yö

Antaessaan saa. Minä olen antanut paljon aikaa partiolle. Samalla olen saanut aikuisiksi kasvaneita partiolapsia, joiden kanssa voi turvallisesti muistella kipeämpiäkin kokemuksia. Jäin pohtimaan, että yksi minua määrittävä avainkokemus on ollut jääminen yksin kantamaan vastuuta partiolippukunnaksi kutsutulla hiekkalaatikolla. Se on samalla sekä turvallinen että kova ympäristö. Nuoret ja aikuisetkin voivat olla tosi kovia toisilleen. Toisaalta, kaikesta huolimatta, panokset ovat pieniä ja jos tyrii, vahingot ovat yleensä vähäisiä. Mitä nyt kerran tuli kerran jo tukevasti aikuisena haettua sanakarimerkkiä nuorille, jotka pelastivat lapsen hukkumasta ja samalla minut joutumasta leirinjohtajana leivättömän pöydän ääreen.

Työ- ja perhe-elämässä panokset ovat sitten yleensä isompia. Mutta ei ihmistä isompia. Historiikkitiimiin on tarkoituksella kerätty eri-ikäisiä partiolaisia, jotta saadaan nuorten ääni joka vuosikymmeneltä kuulumaan. Siinä missä minä olen jo lähes aikuisten nuorten äiti, nuoremmilla on alle kouluikäisiä lapsia; yksi oli juuri palannut riviin vauvakuplasta. Väistämättä keskustelut sivusivat myös vanhemmuutta. Toivottavasti nuoremmat äidit kokivat keskustelut turvallisiksi.

Onhan se siunaaminen

Meillä on kaksi hääpäivää. Ensin meidät vihittiin maistraatissa ja seuraavana päivänä lähiöpappi toimitti avioliittomme siunauksen kirkossa. Tuolloin luulin, että syy oli maallisen yhteiskunnan säännöistä. Myöhemmin opin, että syy on kirkkolaissa. Kirkko puhuu jakamattomasta ihmisarvosta, mutta kohtelee ihmisiä elämän taitekohdissa eri tavoin.

Varamies

Isäni pääsi työuransa huipulle vuonna 1976, kun peruskoulu tuli. Hän sopi työkaverinsa kanssa, että tämä on rehtori ja hän on vararehtori. Kolmesti hän sitten hoiti rehtorin virkaa: kaksi äitiyslomasijaisuutta ja kolmannen, kun kollega vuosituhannen lopulla siirtyi lopultakin työuralla eteenpäin kaupungin perusopetuksen johtajaksi. Isän erityistehtävä oli puhutella törttöilevät pojat ja siinä hän oli varsin taitava.

Looks like meat's back on the menu, boys!

Joka vuosi laskiaisena mietin, että jos nyt herkutellaan ja pääsiäisenä taas herkutellaan, mutta välissä ei paastota, niin ei tämä ihan oikein kyllä mene. Meillä luterilaisilla ei ole selkeitä sääntöjä, vaan itse kukin olemme tän asian kanssa yksin. Äskettäin lanseerattu trendikäs ekopaasto ei oo mun juttu.

Katso ihmistä

"Tavanomainen Messiaskohtalo, koska hän oli rohkeimpana ottanut yhteisen tehtävän suorittaakseen, sillä valitus ei ollut henkilökohtainen, vaan kaikki olivat häntä siihen kehotelleet", kuvasi Väinö Linna miestä, jolle lyötiin sellainen rätinki eteen, jolla todistettiin, ettei hänellä voi olla nälkä. Kaverini taas joskus vuosituhannen vaihteen tietämillä kertoi vähän erikoisesta kokemuksesta, kun seurakuntayhtymään haettiin uutta partiotyöntekijää. Yksi kysymys haastattelussa kun oli ollut, kokeeko hakija isän vai pojan läheisemmäksi. Mietin tuolloin itsekseni, että vastaisin epäröimättä isän, mutta nyt pääsiäisen alla Herran vuonna 2026 tuntuu poika läheiseltä.

Mutta onko se oikeutettua?

Olen lukenut B-P:n viimeisen viestin seurakuntaneuvostossa alkuhartaudeksi kerran kummallakin edellisellä vaalikaudella. Kun luin sen jotain kahdeksan vuotta sitten, sain jopa silloisen kirkkoherran herkistymään; teksti oli tietenkin hänelle partiolaisena tuttu. Me oltiin tehty vaikeita kiinteistöihin liittyviä linjauksia, jotka kuitenkin tiesimme jo tuolloin oikeiksi. Nytkin kun taakse katsoo, niin hyvinhän kaikki on järjestynyt: pian eläköityvä kirkkoherra oli halunnut jättää seurakunnan hyvässä kunnossa seuraajalleen. Mutta miten me tällä kaudella ollaan saatu maailmaa pikkuisen paremmaksi?

Eikö se arvosta meitä?

Lauantaina osallistuin partiotapaamiseen. Yhden nuoren kanssa tuli puhe, että hän haluaisi hakeutua piirileirillä sellaisiin hommiin, joissa voi hyödyntää sitä, mitä on oppinut lukiossa sirkuspainotuksessa. Tiesin toisen tutun nuoren olevan työtehtävässä yhteisissä ohjelmissa ja ohjasin nämä nuoret yhteen. Sunnuntaiaamuna könysin pitkästä aikaa kirkkoon. Saarnassa elämän leivästä siirryttiin sujuvasti ajanlaskun ensimmäisen vuosisadan roomalaisiin: leipään ja sirkushuveihin. Sirkus oli tässä jotain muuta kuin sitä sirkustaidetta, mitä nuori oli opiskellut. Pitäisikö tässä nyt loukkaantua kaikkien sirkustaiteilijoiden puolesta?