Onhan se siunaaminen

Meillä on kaksi hääpäivää. Ensin meidät vihittiin maistraatissa ja seuraavana päivänä lähiöpappi toimitti avioliittomme siunauksen kirkossa. Tuolloin luulin, että syy oli maallisen yhteiskunnan säännöistä. Myöhemmin opin, että syy on kirkkolaissa. Kirkko puhuu jakamattomasta ihmisarvosta, mutta kohtelee ihmisiä elämän taitekohdissa eri tavoin.

Erilainen kohtelu alkaa jo ennen syntymää. Toisaalta opetetaan, että sikiö on ihminen jo idullaan äitinsä kohdussa, ihan ensimmäisillä raskausviikoilla. Kohtuun kuolleiden kohdalla sen sijaan on kipuiltu, koska lapsi on kastamaton. Nykyään lapsen saa jo haudattua muiden kuolleiden tavoin, mutta nimeä kirkonkirjoihin ei saa.

Avioituminen. Saako kirkkoon kuuluva avioitua kirkossa? Se on kiinni puolisosta. Samaa sukupuolta olevan puolison kirkko on alkanut pitkin hampain hyväksyä, mutta kirkkoon kuulumaton... eikös se nyt voisi liittyä? Ja onhan meillä se siunaaminen - kuulostaa noin sanottuna ihan hautajaisilta. Minä otan nämä asiat sen verran vakavasti, että en halunnut sulhasen liittyvän kirkkoon pelkkien häiden vuoksi.

Sitten tuleekin omien lasten ristiäiset. Jossain kohtaa kaavoihin tuli kysymyksiä. Totesin lähiöpapille, että meille ilman muuta kehotukset. Puoliso ei kuulu kirkkoon ja näyttäisi oudolta, jos hän jättäisi vastaanatta enkä halua näin tärkeässä asiassa kuulla miehen puhuvan muunneltua totuutta. Kyllä tämä kristillinen kasvatus on meidän perheessä äidin juttu. Avioliittoa solmittaessa sovimme, että lapset kastetaan, käyvät rippikoulun ja saavat sen jälkeen tehdä omat ratkaisunsa. Pappi meni mietteliääksi, mutta toimi niin kuin toivoin. Siunaamiseen puoliso osallistui tekemättä asiasta numeroa.

Nyt kun ikää alkaa kertyä ja kun edelliset sukupolvet väistyvät, niin koko ajan selkeämmin sitä tiedostaa, että tämäkin liitto päättyy toisen meistä kuollessa. Silloin joko kristitty järjestää uskonnottoman tai agnostikko kristillisen hautauksen. Ja luterilaisessa kirkossa hautautajaset järjestetään nimenomaa saattoväen vuoksi, joten ristiriitaiseltahan tämä tuntuu. Kirkolla ei oikein ole mitään omaa kaavaa luterilaiselle leskelle, joka saattaa hautaan agnostikon. Ei, vaikka Paavali korinttilaisille kirjoitti uskovan vaimon pyhittävän miehensä.

Minua ei onneksi ole kohtukuolema koskettanut kuin välillisesti. Hyvältä ystävältä kuoli lapsi kohtuun ja sen vuoksi en osannut ajatella, että raskaudessa olisi turvallisia viikkoja. Kerroin töissä raskaudesta heti, kun voin niin huonosti, että se haittasi työntekoa. Ja sehän siis haittasi. Raskaudesta tietämätön kollega heitti huonoa kommenttia rankasta viikonlopusta, kun maanantaina aamupäivästä pötkötin pahoinvoivana kahvihuoneen sohvalla, pidättelin oksennusta ja odottelin olon paranevan sen verran, että pystyy istumaan koneella. Ja jotkut sanovat sitä siunatuksi tilaksi. Ystävä omisti tekniikan alan väitöskirjansa kohtuun kuoleelle lapselleen. Siinä kohtaa vasta sain tietää, että lapsella oli nimi.

Sanovat äänioikeudettomaksi suruksi sellaista surua, mitä yhteisö ei oikein tunnista. Minä olen ollut mukana tekemässä vihreiden seurakuntavaaliohjelmaa ja siihen on yhdeksi tavoitteeksi otettu, että kirkko vihkisi kaikki jäsenensä kristilliseen avioliittoon puolison sukupuoleen tai uskontokuntaan katsomatta. Tämä harmitus siitä, että emme saaneet valita, vihitäänkö meidät maistraatissa vai kirkossa... sen sanominen suruksi on liioittelua. Mutta yhteisö ei tätä kyllä tunnista. Tätä voisi kai sanoa äänioikeudettomaksi ketutukseksi.

Parempi naida kuin palaa

Lokakuussa 2010 mietin monen suomalaisen tavoin, haluanko kuulua evankelis-luterilaiseen kirkkoon, kun meidän piispammekin istuu tuolla noiden joukossa hämmentyneen oloisena. Tuntui siltä, että kirkossa ei oikein enää tunnettu meitä seurakuntalaisia, mitä me ajattelemme ja mihin me uskomme. Jäämiseen oli useampi syy. Ensimmäinen oli se, että lapset olivat pieniä enkä halunnut heitä erottaa kirkosta. Toinen oli ystävyys nykyisen vapaa-ajattelijoiden liiton puheenjohtajan kanssa ja haluttomuus käyttää hänen koodaamaansa "palvelua". Kolmas oli Ben Zyscowizin esimerkki. Hän palasi jäseneksi voidakseen vaikuttaa kirkkoon sisältä päin. Ja sitten tärkein: mihin kirkkoon olisin sitten liittynyt? Ei Suomessa ollut tarjolla parempaakaan vaihtoehtoa.

Aina sama tarina

Sähikäinen on jo pari vuotta ihmetellyt, miksi kirkossa aina kerrotaan se sama tarina, kun he siellä päiväkodin tai eskarin kanssa vierailevat. Vierailut kun tapahtuvat jouluna ja pääsiäisenä. Olen kertonut keskustelusta pariin kertaan seurakunnassa ja muistellut, että minä olen kyllä lapsena seurakunnan kerhossa oppinut, että siinä syntymän ja kuoleman välissä tapahtui yhtä jos toista. Molemmilla kerroilla olen saanut papilta samansisältöisen vastauksen. Ei jouluna tai pääsiäisenä voi kertoa mitään muuta tarinaa... Yritä siinä sitten... niin kuin jo muinaiset suomalaiset sanoivat, toinen puhuu aidasta, toinen aidan seipäistä.

Kyllä taitoluistelussakin

Meillä puhutaan, ihan huumorilla, totalitaarisesta järjestelmästä nimeltä taitoluisteluseura. Se kuvastaa toiminnan luonnetta. Kun jääaikaa on vain rajallisesti, harjoitusajat vaihtelevat eikä niissä ole tilaa neuvotteluille. Tuumasin kerran eräälle sudenpennun äidille, että kuinkahan moni tulisi paikalle, jos yhtäkkiä jonain iltapäivänä pistäisin viestiä, että kolmen tunnin päästä partioon. Taitoluistelussa tämä ei ole normaalia, mutta aina silloin tällöin niin käy. Ja kaikki myös tulevat.

Pieni, mutta tärkeä

Kun on päässyt seurakuntaneuvostoon, sitä saa totisesti varoa sanojaan. Tuumasin huomanneeni seurakuntaneuvostossa, miten pieniä ne partiolaisille isot asiat kuitenkin seurakunnassa ovat. Ei olisi pitänyt sanoa. Ne nyt kuitenkin ovat tavattoman tärkeitä niille tuhannelle ihmiselle, jotka vuosittain partiotoimintaan tässä seurakunnassa osallistuvat. Vaikka seurakunnassa säästetään, säästöjä ei haeta toimintamäärärahoista. Ne ovat isoja asioita saajilleen, mutta pieniä antajalleen. Isot säästöt haetaan ihan muualta: kiinteistöistä ja henkilöstöstä.

Menkää ja tehkää

Aina silloin tällöin tulee seurakunnassa toimiessa sellainen tunne, että elän aivan toisenlaisessa maailmassa, missä moni muu seurakunta-aktiivi. Nyt viimeisimpänä kuulin kuinka nykyvanhemmat ovat ulkoistamassa lastensa kristillistä kasvatusta, oliko se nyt kirkolle, ja heidät pitäisi opettaa kasvattamaan lapsensa itse. Niin siis, nykyään lasten kristilliseen kasvatukseen ei saa juuri tukea sen enempää koulusta kuin päivähoidosta. Koko yhteiskunta on muuttunut moniarvoiseksi. Uskonto on muuttunut yksityisasiaksi. On ihan luonnollista odottaa, että sen tuen saa seurakunnasta.

Lensi maahan...

Partiolaisen ihanteena on kunnioittaa toista ihmistä, rakentaa ystävyyttä yli rajojen ja etsiä elämän totuutta. Tätä mielenkiintoista elää todeksi perheessä, jossa äiti on seurakuntaneuvoston jäsen ja kirkkovaltuuston varajäsen, isä taas ei kuulu kirkkoon ja pitää itseään uskonnottomana. Tämä ei ole mikään uusi juttu, vaan tiesimme jo naimisiin mennessämme, mihin ryhdymme. Vaikken pidä itseäni tyypillisenä uskovaisena, pidän itseäni reilusti kristittynä. Mies taas erosi kirkosta jo nuorena aikuisena eikä pidä itseään kristittynä. Tarkkailija on jo alkanut ymmärtää, että tämä on sellainen asia, missä vanhemmilla ei ole yhteistä linjaa ja että hänen pitäisi valita puolensa. Vai onko?

Ei voi jättää vanhemmille

Piti oikein hieraista silmiä, kun luin Kotimaasta juttua seurakuntien varhaiskasvatuksesta. Siinä todettiin, että nyky-yhteiskunnassa kristillistä kasvatusta ei voi jättää kotien ja koulun vastuulle, vaan seurakunnan on jatkossakin järjestettävä sellaista toimintaa lapsille, joka vetää väkeä ja joka sitoo lapsiperheitä kirkkoon. Kirjoittaja oli omassa seurakuntayhtymässään varhaiskasvatuksen johtaja, mutta juttu olisi voinut olla minun näpyttelemäni. En minäkään tässä olisi, jos en olisi lapsena ja nuorena hyviä kokemuksia seurakunnasta.

Nykyvanhempien vika (kun kirkosta erotaan)

Kun ylisuuressa päiväkotiryhmässä parivuotiaalta menee hermot ja hän lyö hoitajaansa, vika on tietenkin vanhemmissa, jotka eivät ole osanneet pistää rajoja lapselleen. Tähän on jo totuttu. Lasten kanssa työskentelevä voi aina syyttää työoloistaan lasten vanhempia. Vanhemmat ovat siinäkin mielessä näppärä syntipukki, että työolojen korjaaminen muuten maksaisi rahaa. Nyt olen oppinut, että nykyvanhemmat ovat vastuussa myös siitä, kuinka kirkon jäsenmäärä se vain laskee.

Laulelevat sulosti

Kun minä olin päiväkodissa, meillä oli hyvin, hyvin uskonnollinen lastentarhanopettaja. Hän luki aamupiirissä Kristityn vaellusta ja kertoi ruokailussa pelottavia tarinoita. Jokaisen tarinan pointti oli jotakuinkin, että jos uskot, niin pelastut, jos et, niin käy hyvin, hyvin huonosti. Kristityn vaellus ei todellakaan ole mikään kuusivuotiaille tarkoitettu kertomus ja tarina Lootin vaimon muuttumisesta suolapatsaaksi aiheutti painajaisia. Kaikeksi onneksi minulla on ollut paljon parempiakin kokemuksia kristityistä, mutta uskon, että nämä tällaiset opettajat ovat saaneet paljon pahaa aikaiseksi.

Ihmisoikeuskysymys

Kun harkitsin asettautumista ehdolle seurakuntavaaleissa, seurakuntaväen listalla, sanoin heti, minä sitten olen sitä mieltä, että kirkon pitäisi vihkiä myös samaa sukupuolta olevat pariskunnat avioliittoon. Sain vastaukseksi, että tällä asialla ei ole mitään väliä, että tämän listan jäseniä yhdistävät ihan muut asiat. Kun sitten tulin valituksi, tilanne ei vaikuta yhtä itsestään selvältä. Yhdessä kohtaa muutamat alkoivat puhua, että mehän edustamme ihan toista laitaa kuin Tulkaa kaikki -liike, joka myös oli saanut edustajia. Hetken aikaa vain kuuntelin ja mietin, mitä sanoisin.

Kirkon kanta

Yksi isoimmista muutoksista, mitä Luther toi kirkkoon, oli se, että meillä jokaisella on oma henkilökohtainen suhde Jumalaan. Ilman välittäjiä. Siitä on seurannut kaikenlaista. On välillä vähän vaikea ottaa selvää, mikä on kirkon kanta johonkin yksittäiseen kysymykseen. Jotain on päätetty oikein kirkolliskokouksessa, mutta silti sitä sitten kuuluu soraääniä. Siis mistä oikein on kysymys?

Äänestä, jos vielä kuulut kirkkoon!

Nyt alkoi seurakuntavaalien ennakkoäänestys. Samaan aikaan alkoivat ihmiset taas erota kirkosta. Päivi Räsänen on tainnut päästä ääneen. Kenkuinta tässä on se, että kirkostaeroavien joukossa on paljon niitä, jotka voisivat hyvinkin äänestää minua. Niin... olen tosiaan ehdolla seurakuntaneuvostoon ja yhteiseen kirkkovaltuustoon. Tärkein motivaatio on turvata partion toimintaedellytykset, mutta asetuin ehdolle myös siksi, että seurakuntaneuvostoon tarvitaan ihmisiä, jotka eivät "ymmärrä" sitä, että joillekin naispappeus on vieläkin vaikea asia, vaan sanovat työsyrjintää työsyrjinnäksi ja joiden mielestä kirkon pitäisi olla ajamassa tasa-arvoista avioliittolakia eikä suinkaan jarruttelemassa. Parisen tuhatta vuotta sitten oltiin ihmisoikeuksissa edelläkävijöitä, niin haluan ainakin uskoa. Mihin se oikein unohtui?