Pikkuisen parempaa Suurjuhlaa

Seitsemän vuotta sitten Suurjuhlassa yksi nappuloita kantava partiojohtajista alkoi paraatissa kesken marssin kertoa, miten marssirivistöt olisi pitänyt järjestää. Tästä sai blogi nimensä: kaiken voi aina tehdä pikkuisen paremmin. Tänään kotiuduimme taas Suurjuhlasta. Reissu oli taas upea, mahtava, kertakaikkisen onnistunut. Varsinkin tarpojat, evp:t (ei vielä partiolaiset eli reissuun saattajina osallistuneet partiolaisten vanhemmat) ja reissun johtajisto ylittivät itsensä. Meillä aikataulu myös piti: tulimme kotiin vain reilun vartin sen jälkeen, mitä olin kotiväelle ilmoittanut. Tähän tarkkuuteen päästään yleensä vain oman lippukunnan tapahtumissa: massatapahtumissa aikataulut aina elävät. Mutta eikös sitä silti, aikuisten partiolaisten kesken, keksitty kaikenlaista pientä parannettavaa.

Seikkailijat saivat sellaisia kokemuksia, mitä ei oman lippukunnan retkillä tai leireillä saa. He esimerkiksi vetivät toisiaan kuusen latvaan. Sudenpentuohjelma sen sijaan ei säväyttänyt. Ihan kivoja juttuja, mutta isot elämykset uupuivat: oikeastaan cheerleading-harjoitukset olivat se isoin ja ihmeellisin juttu, mitä ei partiossa muuten pääse kokeilemaan. Tytöt tykkäsivät, pojat eivät osallistuneet. Ohjelmanumeron kruunasi samojen tyttöjen näkyminen iltajuhlassa. Juoksuhaudassa oli myös kiva käydä. Suunnistusta harrastavilla pojilla oli aika paljon sanomista suunnistamisesta väkijoukossa. Paljon olisi pelastanut, jos sudenpennut olisivat päässeet soittimiaan käyttämään iltajuhlassa tai pääjuhlassa.

Samoajaohjelma vaikutti tosi hyvältä ja samoajat olivat tyytyväisiä. Myöskään tarpojat eivät valittaneet. Samoin paljon kiitosta sai Ko-Gi -tapaaminen, jossa ratsastettiin oikeasti eikä keppihevosilla. Sitä paitsi Sorsat voittivat. Vaeltajaohjelma ei ollut yhtään niin kiinnostava kuin samojaohjelma ja siitä tuli sanomista. Meillä oli lähdetty siitä, että kaikki partion kohderyhmään kuuluvat, eli 7-22 -vuotiaat, osallistuvat ohjelmiin, mutta ilmeisesti järjestäjät ajattelivat, että vaeltajat kumminkin saattavat sudenpentuja tai seikkailijoita eikä heihin siksi kannata satsata. Tämän on kovin lyhytnäköistä, koska vaeltajaiässä sitä etsitään elämän totuutta ja mietitään omaa suhdetta partioaatteeseen ja partiotoimintaan muutenkin. Silloin on hyvä viestittää, että partiossa saa yhä elämyksiä eikä huovutus tai sudenpentujen saattaminen sitä oikein ole.

Partiomessu oli hyvin järjestetty, mutta ihmettelimme joidenkin muiden lippukuntien tarpoja- ja samoajaikäisten käytöstä. Tarjolla oli kuitenkin muutakin aatteellista ohjelmaa, jos messu uskontunnustuksineen ei sovi omaan arvomaailmaan. Tästä muusta aattellisesta ohjelmasta kommentoitiin, että siinä oli kokonaan unohdettu, että ohjelmaan osallistuu myös sudenpentuja. Vaikka minulle partio on seurakunnan toimintaa, on minunkin laumassani lapsia, jotka ovat ET:ssä ja joiden vuoksi pidän iltahiljentymiset aatteellisina ilman muita suoria viittauksia kristinuskoon kuin iltalaulu, joka vie ristin vanhan luo.

Vessoja oli aivan liian vähän, kahvi kallista ja sitä joutui jonottamaan karkkeja ostelevien sudenpentujen ja seikkailijoiden kanssa. Koska partiojohtaja toimii kahvilla, olisi suotavaa, että sitä saisi omakustannushintaan jonottamatta. Ohjelma-ajasta suhteettoman suuri aika tuhraantui vessajonoissa ja lapsille tuli jokaiselle eri aikaan vessahätä. Suurjuhla-mukin sain, joten siinä mielessä homma meni niin kuin pitikin.

Majoituskoulusta meillä ei ollut valittamista, koska onnistuimme välttämään yövalvonnan. Samoajat ja vaeltajat olisivat valvoneet ihan mielellään, mutta heitä ei pyydetty. Aikuisilla taas omia lapsia mukanaan, aika moni oli noussut hyvin aikaisin ja moni joutui vielä ajamaan kotiin ja lähtemään maanantaina töihin. Me liikuimme yhteiskuljetuksella, mutta pelkkä kysymys yövalvomisesta sai minulta niin epätoivoisen "mulla on hei täällä viisivuotias" -huokauksen, että säästyimme lippukuntana koko hommalta.

Ihan viimeisellä viikolla, kun Suurjuhla-ennakkotapaamiset oli pidetty ja kaikki oli valmista, alkoi järjestäjiltä tulla rekrytointipyyntöjä lähtijöille. Kymenlaakso on pieni piiri ja tekijöitä on vain rajallisesti, vaikka rekrytoitaisiin paljon ei-vielä-partiolaisiakin. Esimerkiksi yövalvontaan löytyy varmasti kiinnostuneita nuoria lippukunnista, jos tieto tällaisesta tulee ajoissa eikä vasta viime hetken paniikissa.

Myös kuljetukset hoituivat meidän osaltamme mallikkaasti, mutta ilmeisesti yhtenä aamuna, kun me vielä liikuimme piirin yhteiskuljetuksella, kuljetukset olivat myöhästyneet. Tästä kuultuamme päätimme olla sunnuntaiaamuna kiirehtimättä aamun ensimmäiseen kuljetukseen ja se osoittautui hyväksi valinnaksi. Saman päätöksen teimme jo aikaisemmin kotimatkan suhteen. Partiolaisten kotiväen kannalta on yhdentekevää, kotiudutaanko tuntia aikaisemmin vai myöhemmin, mutta se on tärkeää, että ilmoitettu aikataulu edes suurin piirtein pitää. Siksi siirrätimme piiristä ehdotettua kotiinlähtöä tunnilla. Ne, joiden piti lähteä tuntia aikaisemmin, pakkasivat bussejaan samaan aikaan meidän kanssamme.

Yleensä isoissa partiotapahtumissa on odottajille ohjelmaa ennen ohjelman alkua ja ohjelman jälkeen, kun odotetaan lupaa poistua, esimerkiksi leirilaulun harjoittelua ja yhteisleikkiä, mutta nyt ei ollut. Vasta ihan viime hetkellä paraatiin järjestäydyttäessä keksittiin soittaa Suurjuhla-laulua. Partiovideoiden näyttäminen screeniltä ei olisi montakaan tekijää sitonut. Oltaisiin vaikka katsottu viime kesänä kuvattua Ilves The Movie -elokuvaa, jos päivän mittaan kuvatut videot eivät riitä.

Mites minun oma suoritukseni? Muutaman kerran menetin suotta hermoni, kun paraatiin oltiin järjestäytymässä. Annoin ohjeet marssijärjestyksestä ajoissa, mutta paraatin vastaanottajan tervehtimisen ohjeistin ihan viime hetkellä ja lipulla tervehtimisen vasta, kun oltiin jo lähdetty liikkelle, mutta pysähdyttiin ennen marssikynnystä. Muissa suhteissa... en nyt äkkiseltään keksi, mitä olisin voinut hoitaa paremmin. Olen huono lukemaan sanattomia viestejä, mutta nuoret ja aikuisetkin vaikuttivat ihan tyytyväisiltä: mitään kovin pahaa tai avointa jupinaa ei kuulunut. Minulla on aina ollut varsin salliva "asialliset hommat suoritetaan, mutta muuten..." -linja ja se toimi tälläkin reissulla.

Aika monissa kohdissa olin kiinni omissa lapsissani ja vain ohjeistin muita, mutta siihen suhtauduttiin ymmärtäväisesti ja kun pyysin jotain tehtäväksi, se tapahtui. Sähikäisen peeloilua olisi varmaankin pitänyt enemmän rajoittaa, mutta olen kyllä sitäkin mieltä, että kouluikäisten pitää osata sanoa pikkulapselle itsekin, että lopeta toi, ei tunnu kivalta. Muuten lapsi kokee isompien lasten naureskelun vain kannustuksena, innostuu vain yhä kovemmille kierroksille ja on täysin kuuro aikuisten kielloille.

Tarkkailijan kanssa menetin muutaman kerran kunnolla hermoni ja yksi yhteenotto päätyi molemminpuoliseen anteeksipyyntöön. Sitä kun kovasti toivoisi, että lapsi olisi kuin muutkin lapset eikä niin helposti jumittaisi johonkin ajatukseen. Ei sillä, kyllä jokainen vanhempi tuolla reissulla jossain kohtaa lapseensa hermonsa menetti. Kai se jotenkin kuuluu tähän vanhemmuuteen.