Parempi naida kuin palaa

Lokakuussa 2010 mietin monen suomalaisen tavoin, haluanko kuulua evankelis-luterilaiseen kirkkoon, kun meidän piispammekin istuu tuolla noiden joukossa hämmentyneen oloisena. Tuntui siltä, että kirkossa ei oikein enää tunnettu meitä seurakuntalaisia, mitä me ajattelemme ja mihin me uskomme. Jäämiseen oli useampi syy. Ensimmäinen oli se, että lapset olivat pieniä enkä halunnut heitä erottaa kirkosta. Toinen oli ystävyys nykyisen vapaa-ajattelijoiden liiton puheenjohtajan kanssa ja haluttomuus käyttää hänen koodaamaansa "palvelua". Kolmas oli Ben Zyscowizin esimerkki. Hän palasi jäseneksi voidakseen vaikuttaa kirkkoon sisältä päin. Ja sitten tärkein: mihin kirkkoon olisin sitten liittynyt? Ei Suomessa ollut tarjolla parempaakaan vaihtoehtoa.

Mikä sillä nyt on?

Jos partiossa ei muuta opi, niin ainakin sille oppii herkäksi, tulevatko ihmiset toistensa kanssa toimeen. Työkaverilta sitä voi sietää aika paljonkin, mutta omaa vapaa-aikaansa kukaan ei pitkään vietä porukassa, jossa ei viihdy. Lippukunnassa tekemättä jäävät hommat tipahtavat aina lopulta lippukunnanjohtajalle. Siinä puuhassa oppii, mikä itse kutakin motivoi ja mikä ei. Se ei tarkoita, että partiossa ei olisi ihmisten välillä kaikenlaista. Usein tämä oppi haetaan ihan kokemuksen kautta. Minäkin tarjosin tällaisen kokemuksen Tarkkailijan lippukunnalle viitisen vuotta sitten, kun olin varma, että minua ei enää tarvita pitämään lastani mukana toiminnassa, vaan hän on kasvamassa osaksi johtajistoa. Sain sopivasta ärsykkeestä adrenaliinipuuskan ja vaihdoin partioasuuni Sähikäisen lippukunnan tunnukset.

Sulla on kyllä aika paljon kaikkea

Viime viikko oli kyllä sellainen viikko, että toivottavasti toista sellaista tule kovin pian. Ei oikein pää pysynyt menossa mukana. Pohjatyöt tehtiin jo viikonloppuna, kun mökin lattioiden purkamista viimeisteltiin ja alkoi näyttää siltä, että kosteutta on seinissä aika monessa paikassa.

Lähdetääs...!

Pari vuotta sitten tulin Johtajatulilta kotiin sellaisen ajatuksen kanssa, että vain sellaisia tapahtumia kannattaa järjestää, joihin löytyy innostuneita tekijöitä. Väkisin ei kannata pitää tapahtumaa hengissä, jos siitä ei kukaan jaksa innostua. Tämän jälkeen en ole surrut sitä, että Tallomarally on kuollut. Into sen tekemiseen meni jo vuosia sitten, vaikka itse kullakin on kivoja kisakokemuksia. Tänä vuonna tulin Johtajatulilta toisenlaisen ajatuksen kanssa: neljännestä sektorista voi ottaa oppia.

Mitä partiossa tehdään?

Nuorena oli hyvin vaikea vastata lyhyesti kysymykseen siitä, mitä partiossa tehdään. Kerran jopa kannoin suorituskirjan kouluun. Nykyään vastaus tulee työkavereille helposti: partiossa opetellaan olemaan toisten ihmisten kanssa. Tähän työkaverini, ekaluokkalaisen äiti, vastasi, että partiossa kaikki tosiaan tehdään aina ryhmässä, ei koskaan yksin. Partiokaverini siihen, että ei ole ajatellut asiaa, mutta näinhän se on. Olisi ihan mahdotonta ajatella partiotaitokisaa, jossa kilpailisivat vartioiden sijaan yksilöt. Kolme on ihan ehdoton minimi.

Jaksaakohan se?

Kun Tarkkailija siirtyi sudenpennusta seikkailijoihin, oli edessä jotain pelottavaa. Ei tietenkään Tarkkkailijalle vaan minulle, äidille. Jännitin ennen syksyn ensimmäistä seikkailijaretkeä, mutta se hoidettiinkin siellä ilman rinkkaa. Jännitin vähän vähemmän ennen omaa laavuretkeä, kun käveltävää matkaa oli alle kaksi kilometriä. Se sujuikin ongelmitta. Kevään retkeä ei tarvinnut jännittää, kun sitä ei siellä ollut ollenkaan. Kesäleirillä se olisi edessä. Sillä pelottavalla jutulla oli nimikin. Sitä sanotaan haikiksi. Ilmoitin heti ensimmäisessä suunnittelukokouksessa, että hoidan seikkailijoiden haikin. Silloin voin peittää hermoiluni ja suunnitella reitin ihan itse.

Ketä muita tulee?

Seikkailijajoukkueeni oli taas yhtä vaille täysilukuisena, kahtena vartiona, seikkailijakisoissa. Syksyn seikkailijaretkelle osallistuimme täysilukuisena. Kaupunkikisassa peräti kolme yhdestätoista oli poissa; yhden selityksen olen kuullut ja se oli hyvin ymmärrettävä. Lippukunnan muut ryhmät eivät oikein tunnu pääsevän samaan, vaikka ihan hyviä osallistujamääriä muillakin on. Kyse voi olla ihan sattumasta, mutta on minulla selityskin tähän.

Se on sen tytär

Kun Sähikäinen tuossa mitä lie vuosi sitten ilmoitti, että hän ei halua partioon ja kun päätös piti kesään saakka, olin salaisesti helpottunut. Olen vetänyt neljä vuotta laumaa. Nyt joulukuussa syntynyt ja yhden ylimääräisen sudenpentuvuoden viettänyt Tarkkailija oli valmis siirtymään seikkailijaksi. Partio ei tosiaan tuntunut olevan Sähikäisen juttu. Myöskään ajatus meistä kolmesta samassa lippukunnassa ei tuntunut hyvältä. Sitten Roihu teki tehtävänsä ja Sähikäinen alkoi uudestaan miettiä, pitäisikö kumminkin partioon.

Onpa sulla vähän tavaraa

Pakkaamisen perussääntö kuuluu: mukaan otettavat varusteet täyttävät aina pakkauskapasiteetin äärimmilleen. Kun olin päättänyt tehdä vajaan parin viikon työmatkan Kiinaan pelkillä käsimatkatavaroilla, niin minä myös tein. Reppu painoi vajaat kahdeksan kiloa. Loput oli ahdettu käsilaukkuun. Työkaverit roudasivat läppärireppuja ja isoja matkalaukkuja.

Se julkaistiin!

Oli kiire. Oli ollut lippukunnan vuosikokous. Seuraavana viikonloppuna oli oman lauman retki. Tälle viikolle osui seurakuntaneuvosto. Viikko retkestä olisi lähtö parin viikon työmatkalle Kiinaan ja lippukunnan nettisivut olisi saatava sille mallille, että ne voivat olla pari viikkoa päivittämättä. Mitä teki Riitta? Päätti tehdä paikallislehteen tiedotteen lippukunnanjohtajavaihdoksesta. Ei ilmeisesti ollut vielä tarpeeksi kiire.

Vois ne muutkin

Tänään purettiin kuormaa lippukunnan kämpällä. Vahvuus kolme aikuista, Tarkkailija ja Sähikäinen. Kuormaa oli ollut pakkaamassa myös kolme aikuista. Samaa sakkia pyöri myös edellisenä viikonloppuna kisoissa rastilla ja kisoja edeltävä päivänä kuormaa kasaamassa. Tuntuu kuin samat naamat aina pyörisivät joka paikassa. Tosiasiassa kukaan ei osallistunut kaikkiin tapahtumiin, kolme ihmistä osallistui kolmeen, yksi kahteen ja loput yhteen.

Pitääkö kilpailla?

Minulla on ristiriitainen suhde partiotaitokisoihin. Kun en yhtään tykkää kilpailemisesta, minusta kilpaileminen ei oikein kuulu partioon. Partiossa toimitaan yhdessä ja opetellaan, miten toisten kanssa ollaan. Toisaalta taas tykkään kovasti olla partiotaitokisojen rastilla. Lähden aina mukaan, jos vain tilaisuus annetaan. Kisan seuraaminen tuomarineuvostossa oli ikimuistoinen kokemus.

Aamulypsylle!

Tänä aamuna muu leiri seisoi jo ringissä kämpän edessä. Vain kaksi telttakuntaa puuttui: meidän perheemme ja murrosikäiset tarpojat. Leirin herätykset eivät ihan menneet lehmien mukaan, mikä sinällään olisi sopinut leirin teemaan, muttei juuri muutakaan. Me nyt olemme toivottomia iltavirkkuja: kun lasten lomaillessa päiväkoti ei määrännyt tahtia, menin töin vasta kymmenen maissa. Myös Tarkkailijan lomarytmi on kerinnyt menemään hyvin iltapainotteiseksi. Jäin silti enemmänkin miettimään, onko partioinnostuksen lopahtamisella tarpojaiässä ja aikaisilla aamuherätyksillä jotain yhteyttä. Murrosikäiset kun ovat ihan biologisista ja hormonaalisista syistä kaltaisiamme iltaihmisiä.

Ihan semmoinen pieni juttu vaan

Tajusin toissailtana, että siitähän on kaksikymmentä vuotta, kun minä kesän alussa kävin partiojohtajien jatkokurssin toimintaosan, arkikielessä Ko-Gi - leirin. Turha kai sanoa, että koin itseni tuolloin varsin nuoreksi, varsinkin kun samassa vartiossa oli yksi nelikymppinenkinkin. Samanikäinen kuin minä nyt. Vaikka kävinkin Ko-Gin juuri oikealla hetkellä, partioburnoutin uhatessa, en voi olla miettimättä, millaista tuo leiri olisi kokea aikuisena. Oma kehittämistehtävänikin tuntui kovin pieneltä ja mitättömältä. Pistin lippukunnan juhlaperinteitä uusiksi.

Parasta partiota

En ole sudenpentuihminen. Seikkailijat menettelevät. Mutta tarpojat, niissä on sitä jotain. Ollaan isoja ja pärjääviä, mutta silti tarvitaan vielä kovasti aikuista. Kun olin nuori, puhuttiin vartionjohtajista, mutta nykyään partiossa on murrosikäisille tarjolla jo muutakin kuin johtamista. Kun olin nuori, olin kesäleireillä järjestämässä vartionjohtajien kanssa kevyempiä haikkeja. Viime viikonloppuna pääsin tarpojavartion kanssa nuoruuteni maastoihin. Tarpojilla tuntui olevan kivaa ja minä nautin joka siemauksella. Vartiolaisten sijasta mukana olivat Tarkkailija ja Sähikäinen, kuinkas muuten.

Miten sitä kaikkeen repeää?

Tämän päivän ohjelmassa oli maastotiedusteluretki tarpojien selviytymismajakkaa varten. Pakkasin lapset autoon: käytiin katsomassa yhtä kiintolaavua ja paria valmista nuotiopaikkaa sillä silmällä, että ovathan nämä kelvollisia yöpymispaikkoja tarpojavartiolle. Vähän aikaisemmin lippukunnanjohtaja varoitti ihan aiheellisesti partioburnoutista: ensin mietin seuraavan tarpojaluotsin rekrytointia, mutta tajusin taas tällä retkellä, ettei luotsin homma ole se mikä kuormittaa, ei liioin lauman vetäminen. Päin vastoin. Tässä on ollut sateisia päiviä ja iltoja. Ilman partiota ne olisi kökötetty sisällä.

Tuntea vastuunsa

Kehityskeskustelussa oli hämmentävä hetki, kun esimies (ja kahden sudenpennun isä) palautetta katsellessaan mietti, että miten tuon nyt sanoiksi pukisi. Minulta tuli automaattisesti partioihanne "Tuntea vastuunsa ja tarttua toimeen" ja jatkoin, että tämä ihanne tulee 15-vuotiaana, kun saadaan ensimmäisiä johtamistehtäviä. Minullahan ei ole työssä minkäänlaista esimies- tai edes projektinvetovastuuta, mutta vanhana partiojohtajana sitä tulee aina välillä ihan niin kuin itsestään otettua ohjat käsiin. Töissä tästä saa usein kiitosta; partiossa taas palaute on enemmänkin sellaista, että voisit sinä antaa muillekin tilaa.

Aika mielipuolista

Sanoin perjantai-iltana miehelle, että pistää herätyksen seitsemäksi, jotta kerkiän aamulla ajoissa bussiin ja sitä kautta piirin johtajapäivään. Mies kysyi, että olenko koskaan miettinyt, että on tämä minun elämäni aika mielipuolista. Totesin, että olen. Itse asiassa olen miettinyt tätä viimeisen parin viikon aikana kahdestikin: ensin kun joku pappi puhui jotain työputkesta ja leirivapaista, sitten kun lounaskeskustelussa puhuttiin kesäleireistä ja lasten kesähoidosta.

Et oo tosissasi: 27 runoa!

Kun sudenpenturetken iltahiljentymisen aloitin kertomalla, että nyt luetaan lasten valitsemat 27 runoa, useampi johtaja oli mielessään ajatellut, että onkohan tuo Riitta seonnut. Lapset olivat saaneet valita runoja iltahiljentymiseen ja ajatuksena oli, että runoja tulisi seitsemän, korkeintaan ehkä kymmenen, yksi tai kaksi joka pentueesta. Sudenpennut valitsivat kuitenkin vähän enemmän enkä kenenkään toivetta halunnut jättää pois. Kaikkien hämmästykseksi lapset kuuntelivat hiiren hiljaa. Vain Sähikäistä täytyi rauhoittaa, mutta hän olikin vielä alaikäinen. Mites nyt näin?

Lippu saapuu

Tarkkailijan koululla oli juhlat. Juhla alkoi lipun saapumisella. Yhtäkkiä tajusin seisovani käsi partiotervehdyksessä. Siinä piti sitten äkkiä päättää, että alanko raapia päätä sen näköisenä, kun en olisi mitään partiotervehdystä tehnytkään, lopetanko tervehtimisen kesken kaiken vai jatkanko loppuun saakka. Totesin, että tämä on oikeastaan minun ja Suomen lipun välinen asia ja jatkoin loppuun asti. Juhlan jälkeen lippu ei poistunut, joten ei tarvinnut miettiä, miten poistuvaa lippua tervehtisi: katseella vai kädellä.