Laku unohtui!

Yksi tunnetuista hyvän vanhemmuuden mittareista on se, mitä tapahtuu, kun lapsi haluaa kaupan kassalla karkkia. Minä olen jäänyt kaikissa Hyvä Äiti -kisoissa peränpitäjäksi jo vuosia sitten. Meilläkin muksut usein muistavat kassalla, että unohdettiin ottaa lakut. Huikkaan lapsille, että niinpä tosiaan unohtui, käsken hakea minullekin. Isän kanssa laku on tosiaan laku, mutta äidin kanssa mikä tahansa pienehkö suklaapatukka tai vaikkapa vanha auto lasketaan lakuksi. Mutta miten tähän on tultu? Oli minullakin joskus periaatteita.

Kun huomasin odottavani vauvaa, oltiin vaikean ratkaisun äärellä. Tarkkailija olisi vauvan syntyessä kolme vuotta ja kolme kuukautta. Hän ei enää välttämättä tarvitsisi rattaita, mutta kannattaisiko siltikin hankkia kaksosten rattaat tai seisomalauta. Vaikken tuolloin vielä mitään nepsyilystä tiennyt, tunsin poikani ja totesin, että jos haluan kuljettaa tulokasta yhdistelmissä, Tarkkailijan luovuttava niiden käytöstä vähintään puoli vuotta ennen vauvan syntymää. Muuten niistä luopuminen ei pelkästään ottaisi koville, niistä olisi ihan mahdotonta luopua. Tiesin myös, että jos meille hankitaan seisomalauta, niin Tarkkailija ei kyllä ota askeltakaan itse. Päätimme, että kun vauva on syntynyt, niin Tarkkailija kävelee.

Asumme mäen päällä. Kauppa on mäen alla. Miten saada kauppareissusta väsynyt kolmevuotias kävelemään kotiin? Kehitimme melko nopeasti säännön: ne jotka kävelevät kaupasta omin jaloin kotiin, saavat kaupasta lähdettäessä lakun. Tarkoitus oli ihan vain vaimentaa väsy- ja nälkäkiukkua. Ei meinaan ole kiva raahata mäkeä ylös kauppakaseilla lastattuja vaunuja ja kiukuttelevaa kolmevuotiasta.

Sähikäinen kasvoi. Siinä missä Tarkkailija oli oikeastaan syönyt karkkia vasta yli kolmevuotiaana, Sähikäinen sai kauppareissulla lakupötkön käteen heti, kun siitä jotain ymmärsi. Minä olisin vetänyt "ne jotka kävelevät itse" -linjaa, mutta Tarkkailijasta oli kertakaikkisen väärin, jos vain hän sai lakun, mutta Sähikäinen ei saanut. Siispä sääntö muuttui säännöksi "kun ollaan kävellen kaupassa, ostetaan lakut". Myöhemmin olen huomannut, että vaikka Tarkkailijasta on tärkeää jakaa kaikki tasan, niin Sähikäinen on toista maata. Sähikäisestä on jo suuri myönnytys, jos hän vaikka viiden palan suklaapötköstä antaa yhden palan toiselle.

Ensimmäisestä sääntömuutoksesta on nelisen vuotta aikaa. Jotenkin lapset saivat keploteltua sisään uuden sääntömuutoksen: "kaupasta ostetaan lakut". Oltiin sitä sitten liikenteessä kävellen, bussilla tai autolla. Sen verran vielä on tässä jotain rotia pidetty, että jos samalla reissulla käydään useassa kaupassa, vain yhdestä niistä ostetaan lakut. Lakukin on tässä muuttunut lakusta miksi tahansa pienehköksi karkkipötköksi. Silti kassalla lapset puhuvat nimenomaa lakuista. Niin pitkään kun molempien lasten pituuspaino on hoikan puolella, en jaksa tästä lipsumisesta stressiä ottaa. Oman "lakun" voisin kyllä jättää väliin.