9. joulukuuta 2012

Että saa hien pintaan...

Avasimme Tarkkailijan kanssa hiihtokauden. Meillä oli kiva hiihtoreissu, sellainen, mistä haaveilin joskus, kun lapsista haaveilin. Tarkkailija meni suksilla niin kuin normaalilta neli- viisivuotiaalta odottaa voisi. Vauhti ei vielä päätä huimannut, välillä pyllähdettiin pepulle ja tarvittiin äidin apua, mutta mäkeä jo laskettiin sujuvasti. Totesin Tarkkailijalle, että minulle hiihto on aina ollut sitä mitä suunnistuskin meille kummallekin on: retkeilyä. Sukset jalassa pääsee talvella sellaisiin paikkoihin, mihin ei muuten pääse.

Keväällä, vajaa pari vuotta sitten, kun Tarkkailija oli viiden, eikä hiihtokaan vielä sujunut alkuunkaan, pidettiin päiväkodilla isompaa palaveria. Puhuttiin ohimennen myös hiihdosta ja sanoin, että yleensä hiihtoharjoitukset päättyvät meillä molemminpuoliseen turhautumiseen ja että yleensä lähden lopuksi vielä itse kunnon hiihtolenkille. Toimintaterapeutti heitti siihen, että jotta saisin hien pintaan. Jäin sanattomaksi: olin ajatellut lähinnä sitä, että pääsen käymään syvemmällä metsässä.

Oikeastaan niin pitkään, kun opettajat, terapeutit ja muut Tahot kuvittelevat, että me kaikki löydämme Liikunnan Ilon, kunhan vain tarpeeksi yritämme, opetus ja terapiakin jäävät tehottomiksi. Meille liikunnalla on vain välinearvo: on kiva liikkua talvisessa luonnossa, on kiva löytää rasteja, on kiva laskea mäkeä ja on kiva soutaa järven toiselle puolelle. On sitä kotiintullessa myös hyvä olo siitä, että on jotain tullut tehdyksi, ja pitkän päälle tuntuu hyvältä, että kroppa pysyy kunnossa.

Tärkeintä on kuitenkin se, että luonnossa jotain on tullut myös nähdyksi. Eikä sekään haittaa, että metsässä pääsee omaan rauhaan. Monet parhaista ideoistanikin, ihan ammatillisessakin mielessä, olen saanut hiihto- tai suunnistuslenkillä.

1 kommentti:

  1. Terveisiä fysioterapeutilta: laiskan letkeä sunnuntaihiihtely on paljon parempi juttu kuin älytön paahtaminen...

    VastaaPoista