31. elokuuta 2015

Sovitaan yhdessä

Viikonloppu meni Johtajatulilla. Tilaisuus oli sekä ohjelmansa että muiden puitteidensa osalta aivan huippu! Workshopit olivat sellaisia, että pois alta: oli toimitusjohtajaa, viestintäkouluttajaa ja piispaa puhumassa johtajuudesta eri tulokulmista. Elämysohjelmat olivat yhtä lailla loppuun saakka viilattuja. Tekniikka ja huoltokin toimi. Jonottamaan joutui, mutta jonossa oli hyvää seuraa eikä kenenkään kanssa tarvinnut avata keskustelua sanalla "älä" tai "rauhoitu". Silti jälkimmäisessä workshopissa jokin tökki. Teemana oli yksilöllisyys vs. tasapuolisuus.

Kouluttaja sanoi olevansa tavallinen suomalainen esimies. Olemuksesta päätellen dippainssi. Sanoi vetävänsä pitkästä aikaa asiantuntijatiimiä, kun oli vetänyt myyntitiimejä. Ei ollut yhtään huono rupeama, mutta olin odottanut enemmän ja sanoin sen myös. Ihmisten erilaisuudesta puhuttiin asiana, jota pitää hyväksyä, ymmärtää, sietää ja suvaita. Minusta olisi pitänyt puhua siitä, millainen vahvuus ja voimavara ihmisten erilaisuus on. Kouluttaja kommentoi jotain porukan lähtötasosta.

Tehtävänä oli luoda yhteiset pelisäännöt tiimille. Tiimin tehtävä oli arvottu ja me olimme vapaa-ajan tiimi, partioleirin keittiötiimi. Yksi osallistujista otti heti ohjat käsiinsä. Myöhemmin kävi ilmi, että hän oli ammatiltaan opettaja. Hän sanoi heti, ettei pitäisi edes puhua säännöistä vaan sopimuksesta. Totesin siihen, että nämä ovat näitä lasten kanssa tehtäviä sopimuksia, jotka tosiasiassa aikuinen sanelee.

Pelisääntöihin tuli, että pitää olla positiivisella mielellä, pitää muistaa hymyillä. Yritin saada siihen, että pitää pitää mielessä, että kun leiri on pitkä ja porukka alkaa väsyä, pitää pystyä hyväksymään, että sitä on kaikenlaisia tunteita eikä aina ihmisten tapa ilmaista itseään ole kovinkaan salonkikelpoista. Että pitää näissä tilanteissa ajatella toisista hyvää ja antaa väsyneiden purkausten mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Mutta ei. Sääntöihin tuli, että pitää muistaa hymyillä ja olla aina ystävällinen toisia kohtaan.

Sitten piti käydä läpi tilanne, jossa toinen ei noudata sääntöjä. Tuumasin heti olevani sitten se, joka ei hymyile. Tässä keskustelussa tulin oikein hyvin kuulluksi: sanoin, että aamuvuorossakin teen kyllä oman osuuteni, mutta ennen puolta päivää on totisesti liikaa vaatia, että vielä hymyilisin. Päädyttiin siihen, että saan omassa rauhassa voidella leipiä ja tehdä muita hommia, missä saa möllöttää. Tiimin aamuihmiset saavat iloisesti hymyillen jakaa ruoan leiriläisille. Yhtäkkiä keskustelukumppanini sanoi, että hänen roolinsa on tosi vaikea, kun hän on tässä suhteessa ihan samanlainen. Jos ei hymyilytä, niin ei hymyilytä.

Tajusin myöhemmin, mikä tässä tökki. Opettaja veti oman osuutensa niin kuin opettajat tällaiset jutut vetävät. Oli kuuntelevinaan, mutta lopulta hänen mielipiteestään syntyi se yhteinen mielipide, se yhteinen pelisääntö. Eihän kukaan voi sanoa, että ystävällisyys tai hymyileminen olisi jotenkin huono asia. Sitten, jos jotain ei hymyilytä, voidaan vetää ne yhdessä sovitut säännöt esiin ja tylyttää. Ihmisten erilaisuuden huomioiminen on kuitenkin jotain aivan muuta.

Mitä yksilöllisyyden huomioimien on? Siitä kuulin aamun workshopissa: pesteistä pitää tehdä ihmisten muotoisia eikä ihmisistä pestien muotoisia.

2 kommenttia:

  1. Workshopistanne ei mielipidettä, mutta tähän kohtaan on pakko kertoa viime kesän kokemuksesta. Olin erinaisten syiden takia elämäni ensinmäisen kerran Oikein Hienossa Hotellissa lomalla. Ja siellä hymyiltiin koko ajan. Ja niin aidon tuntuisesti että meni ainakin minuun ihan täydestä. Oli se kumma kokemus, kun jokainen henkilökunnan ihminen oli joka kerran tavatessaan kuin olisi rakkaan ystävän nähnyt ja oikein haluaisi, että minulla on kaikki niin hyvin kuin ikinä voi. Ja hymyä päälle. En ymmärrä, miten ne olivat niin valtavan joukon niin ystävällisiä ja aurinkoisia ihmisiä pystyneet löytämään (oltiin Euroopassa). Siinä lämmössä hotellin vieraatkin tuntuivat muuttuvan melkein yhtä kohteliaiksi ja olivat niin ystävällisiä myös toisilleen (vai ovatko kaikki rikkaat niin hyvin kasvatettuja?) Ajattelin, että onpa rikkailla ihana elämä, jos kaikissa heidän kantapaikoissaan on näin sydämellistä. Tai sit se hotelli oli poikkeus - en tiedä, kun en ole ennen ollut niin hienossa enkä sydämellisessä.

    Kovasti tekisi mieli tietää, miten ne sen tekivät. Olivatko työpaikkahaastattelut jotenkin erilaisia? Vai oliko niillä joka viikko/hengennostatushetki? Koulutettiinko niitä koko ajan huomaamaan kaikki ihmisten tarpeet (joistakin nuorista työntekijöistä huomasi, että he eivät vielä osanneet ennakoida niin käsittämättömästi kuin vanhemmat, jotka olivat jo ojentamassa tarvittavaa siinä vaiheessa, kun itse mietti, miten tätä nyt englanniksi kysyisi) Minä nautin kyllä sen viikon ihan täysillä, minusta tuntuu, ettei koskaan maailmassa lapsuuden jälkeen minun mukavuuteni ole ollut kenenkään huolenpidon kohde niin kokonaisvaltaisesti. Kai ne sitä rahan takia tekivät...? Ajattelee kyyninen suomalainen. Tai sitten ne ihan oikeasti ajattelivat, että ihmisten onnellisuus on niille tärkeää?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huikeeta!

      Joo, kyllä asiakaspalvelussa pitää olla ystävällinen: aamupuurokin leirillä maistuu pahalle, jos emäntä on sitä jakaessaan kovin nyrpeänä..

      Poista