17. huhtikuuta 2016

Aina sama tarina

Sähikäinen on jo pari vuotta ihmetellyt, miksi kirkossa aina kerrotaan se sama tarina, kun he siellä päiväkodin tai eskarin kanssa vierailevat. Vierailut kun tapahtuvat jouluna ja pääsiäisenä. Olen kertonut keskustelusta pariin kertaan seurakunnassa ja muistellut, että minä olen kyllä lapsena seurakunnan kerhossa oppinut, että siinä syntymän ja kuoleman välissä tapahtui yhtä jos toista. Molemmilla kerroilla olen saanut papilta samansisältöisen vastauksen. Ei jouluna tai pääsiäisenä voi kertoa mitään muuta tarinaa... Yritä siinä sitten... niin kuin jo muinaiset suomalaiset sanoivat, toinen puhuu aidasta, toinen aidan seipäistä.

Sähikäisen ihmettely kertoo siitä, miten ohueksi päivähoidossa olevien lasten seurakuntayhteys väistämättä jää. Kirkossa käydään ne kaksi kertaa vuodessa ja se on sitten siinä. Me olemme jonkin verran käyneet myös lapsiperheille suunnatuissa tapahtumissa. Kyse ei kuitenkaan ole meistä. Minä olen jollain tasolla jo tiedostanut, että tässä täytyy itse olla aktiivinen ja että työsssäkäyvä äiti saa seurakunnasta vähänlaisesti tukea lastensa kristilliseen kasvatukseen. Suurin osa alle kouluikäisille tarkoitetusta toiminnasta tapahtuu arkisin päiväsaikaan.

Ikävintä minusta tässä on kuitenkin se, että lapsen kokemusta ei oteta todesta ja että äidin järjenjuoksua aliarvioidaan. Näin siltä todelliselta ongelmalta voidaankin sulkea silmät ja jatkaa niin kuin ennenkin. Päiväkerhot ovat syntyneet aivan toisenlaisessa maailmassa, yhtenäiskulttuurin aikaan. Niiden lähtökohta oli alunalkujaan diakoninen: tullaan kotiäitien tueksi, annetaan pieni hengähdyshetki päivään.

Maailma on kuitenkin muuttunut. Äitien työssäkäynti on yleistynyt. Lujilla olevat vanhemmat saaavat lapsena päivähoitoon ihan vain hakemalla hoitopaikkaa, vaikka itse olisivat kotona. Päiväkerhoihin tulevat sellaisten perheiden lapset, joissa on mahdollista, että äiti tai isä on pitkään kotona. Hyväosaiset lapset.

Sen, millaiseksi lapsen seurakuntayhteys muodostuu, määrittävät aikuiset. Nyt yksi ihan oleellinen määräävä tekijä on se, onko lapsi kotihoidossa vai päivähoidossa. Ei sen näin pitäisi mennä... yksi pieni muutos olisi jo se, jos päiväkotien ja eskarien kirkkovierailuja sijoiteltaisiin pitkin vuotta, ei vain juhlapyhien yhteyteen. En vain usko, että näin tapahtuu: on paljon mukavampi esitellä komeita tilastoja, kuinka monta päiväkotiryhmää ja koululuokkaa kävi pääsiäisen aikaan kirkossa, kuin miettiä sitä, mitä lapsi näistä vierailuista oikeasti saa irti.

7 kommenttia:

  1. Hirveän hyvin pohdittu, kiitos! Eikö tosiaan olis parempi, jos niitä kirkkovierailuja olisi esimerkiksi neljä vuodessa? Tai jos koulujen aamunavauksia pitäisi pappi/nuorisotyöntekijä/diakoni/vastaava heppu kerran kuussa? Tosin eipä taida nykyään olla sellaisia aamunavauksia kuin 90-luvulla vielä oli...
    Mutta eipä se lapsi paljoa ehdi kristinuskosta oppia jos kerrotaan että Jeesus syntyi jee, ja sitten se kuoli. Vähän ohuenlaiseksi kyllä jää.
    Ehkäpä ne seurakunnan päättävät ihmiset joskus hoksaavat tämän asian. Ainakin sinä yrität selittää sitä niille :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo-o. Seurakuntien varhaiskasvatus pitäisi miettiä kokonaan uusiksi: ketä halutaan tavoittaa, miten ja mistä heidät tavoitetaan. Olen ollut pitkään sitä mieltä, että seurakunnan pitäisi jalkautua lastentapahtumiin, yhtenä toimijana muiden joukossa.

      Poista
  2. Miksi puhuit asiasta seurakunnassa? Koulussahan sinun siitä pitäisi puhua. Kyllä voin ilmoittaa, että ainakin meidän koulussa katsottaisiin kohtalaisen pitkään ja kummastuneesti, jos kirkolta ilmoitettaisiin, että tulkaas jumalanpalvelukseen lokakuussa...

    Meillä kyllä surakunnasta käydään pitämässä päiväavaus kerran viikossa ja se ilmoitetaan aina viikkotiedotteessa, jotta halulliset voivat kuunnella ja haluttomat pysyä kuuntelemattomissa.

    Tää koulun ja seurakunnan suhde on vähän samanlainen kuin anopin (kirkko) ja miniän (koulu)... Ei passaa, että anoppi itte tunkee miniän huusholliin, mutta on toivottavaa, että saapuu paikalle, kun miniä kutsuu (mutta ei tee mitään, mitä miniä ei nimenomaisesti pyydä)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä teksti käsitteli seurakunnan järjestämää varhaiskasvatusta, ei kouluikäisiä. Olen puhunut asiasta sekä päiväkodilla että seurakunnassa. Päiväkoti tietysti päättää, mihin osallistutaan, mutta seurakunta päättää, millaista toimintaa on tarjolla.

      Poista
    2. Lokakuussa muuten on kutsuttu kouluja Mikkelinpäivänä kirkkoon. Toiset ovat tarttunee mahdollisutteen, toiset taas eivät. Itse vein eskarini muiden tämän alueen eskarien mukana Mikkelin päivän enkelikirkkoon.

      Että ei tämä kirkossakäynti lokakuussakaan ihan ennenkuulumatonta ole..

      Poista
    3. Eikös kritillinen kasvatus kuulu myös kummin tehtäviin? Tosin kuka nykyaikana kummiksi lupautuessaan sellaista ajattelee eikä toisaalta kukaan vanhempana taida sellaista odottaakaan.
      Ehkä voisit ottaa Raamatun tarinat mukaan iltahetkeen ja lukea niitä vaikka kerran kuussa. Jos jokin asia tuntuu itsestä tärkeältä, niin silloin siihen pystyy löytämään aikaa ja tavan. Ei aina tarvitse vaatia muiden tekoja. Toisaalta jos vanhempien elämänkatsomukset poikkeavat kovasti toisistaan, niin tämäkin vaihtoehto voi tietysti aiheuttaa kiusallisia konflikteja tai vaatia joustoa puolisoilta.

      Poista
    4. Jännä, miten tämä keskustelu käännetään aina tähän, aletaan jaella minulle kasvatusneuvoja ja muistutetaan, kuinka kasvatus vastuu kuuluu vanhemmille.

      Mietin joitakin vuosia sitten ihan tosissaan, miksi kuulun kirkkoon ja maksan veroni. Työssäkäyvän äidin rooli tuntuu olevan pelkästään maksajana rooli. Toimintaa järjestetään arkisin päiväsaikaan kotihoidossa oleville lapsille.

      Ajattelin nyt kuitenkin yrittää vaikuttaa siihen, että seurakunnan varhaiskasvatus järjestäisi toimintaa kaikille lapsille, vanhempien työmarkkina-asemaan katsomatta. Ja kyse ei todellakaan ole minun omista lapsistani. Enää. Sähikäinenkin menee syksyllä kouluun.

      Poista