Onhan se siunaaminen

Meillä on kaksi hääpäivää. Ensin meidät vihittiin maistraatissa ja seuraavana päivänä lähiöpappi toimitti avioliittomme siunauksen kirkossa. Tuolloin luulin, että syy oli maallisen yhteiskunnan säännöistä. Myöhemmin opin, että syy on kirkkolaissa.

Kirkko puhuu jakamattomasta ihmisarvosta, mutta kohtelee ihmisiä elämän taitekohdissa eri tavoin.

Erilainen kohtelu alkaa jo ennen syntymää. Toisaalta opetetaan, että sikiö on ihminen jo idullaan äitinsä kohdussa, ihan ensimmäisillä raskausviikoilla. Kohtuun kuolleiden kohdalla sen sijaan on kipuiltu, koska lapsi on kastamaton. Nykyään lapsen saa jo haudattua muiden kuolleiden tavoin, mutta nimeä kirkonkirjoihin ei saa.

Avioituminen. Saako kirkkoon kuuluva avioitua kirkossa, se on kiinni puolisosta. Samaa sukupuolta olevan puolison kirkko on alkanut pitkin hampain hyväksyä, mutta kirkkoon kuulumaton. Eikös se nyt voisi liittyä? Ja onhan meillä se siunaaminen - kuulostaa noin sanottuna ihan hautajaisilta. Minä otan nämä asiat sen verran vakavasti, että en halunnut miehen liittyvän kirkkoon pelkkien häiden vuoksi.

Sitten tuleekin omien lasten ristiäiset. Jossain kohtaa kaavoihin tuli kysymyksiä. Totesin lähiöpapille, että meille ilman muuta kehotukset. Mies ei kuulu kirkkoon ja näyttäisi oudolta, jos hän jättäisi vastaanatta enkä halya näin tärkeässä asiassa kuulla miehen puhuvan muunneltua totuutta. Kyllä tämä kristillinen kasvatus on meidän perheessä äidin juttu. Avioliittoa solmittaessa sovimme, että lapset kastetaan, käyvät rippikoulun ja saavat sen jälkeen tehdä omat ratkaisunsa. Pappi meni mietteliääksi, mutta toimi niin kuin toivoin. Siunaamiseen puoliso osallistui tekemättä asiasta numeroa.

Nyt kun ikää alkaa kertyä ja kun edelliset sukupolvet väistyvät, niin koko ajan selkeämmin sitä tiedostaa, että tämäkin liitto päättyy toisen meistä kuollessa. Silloin joko kristitty järjestää uskonnottoman tai agnostikko kristillisen hautauksen. Ja luterilaisessa kirkossa hautautajaset järjestetään nimenomaa saattoväen vuoksi, joten ristiriitaiseltahan tämä tuntuu. Kirkolla ei oikein ole mitään omaa kaavaa luterilaiselle leskelle, joka saattaa hautaan agnostikon. Ei, vaikka Paavali korinttilaisille kirjoitti uskovan vaimon pyhittävän miehensä.

Minua ei onneksi ole kohtukuolema koskettanut kuin välillisesti. Hyvältä ystävältä kuoli lapsi kohtuun ja sen vuoksi en osannut ajatella, että raskaudessa olisi turvallisia viikkoja. Kerroin töissä raskaudesta heti, kun voin niin huonosti, että se haittasi työntekoa. Ja sehän siis haittasi. Raskaudesta tietämätön kollega heitti huonoa kommenttia rankasta viikonlopusta, kun maanantaina aamupäivästä pötkötin pahoinvoivana kahvihuoneen sohvalla, pidättelin oksennusta ja odottelin olon paranevan sen verran, että pystyy istumaan koneella. Ja jotkut sanovat sitä siunatuksi tilaksi. Ystävä omisti tekniikan alan väitöskirjansa kohtuun kuoleelle lapselleen. Siinä kohtaa vasta sain tietää, että lapsella oli nimi.

Sanovat äänioikeudettomaksi suruksi sellaista surua, mitä yhteisö ei oikein tunnista. Minä olen ollut mukana tekemässä vihreiden seurakuntavaaliohjelmaa ja siihen on yhdeksi tavoitteeksi otettu, että kirkko vihkisi kaikki jäsenensä kristilliseen avioliittoon puolison sukupuoleen tai uskontokuntaan katsomatta. Tämä harmitus siitä, että emme saaneet valita, vihitäänkö meidät maistraatissa vai kirkossa... sen sanominen suruksi on liioittelua. Mutta yhteisö ei tätä kyllä tunnista. Tätä voisi kai sanoa äänioikeudettomaksi ketutukseksi.