11. maaliskuuta 2013

Epäreilua!

Kun olin juuri täyttänyt 17 vuotta, kävin partiojohtajien peruskurssin. Siellä opetettiin, että tekeminen pitää sopeuttaa ryhmän mukaan. Jos porukassa on joku, jolta puuttuu jalat, häntä ei voi vaatia kiipeämään puuhun. Pidin esimerkkiä tuolloin ihan tyhmänä, mutten pidä enää. Partiossa vaaditaan herkästi esimerkiksi aistiyliherkiltä lapsilta sellaista, mikä on suunnilleen sama asia kuin että vaatisi jalatonta kiipeämään puuhun.

Ohjasin partioleirillä lasta jonon ohi ruokailutilaan, ensin vähän rauhallisempaan paikkaan ja sitten ruokapöytään. Vierestä kuului ininää, että epäreilua, kun muut joutuvat jonottamaan. Olihan se, mutta kun ensimmäistä kertaa jonotettiin, en tätä tajunnut tehdä ja syntyi tappelu. En ihan tarkkaan tiedä, mistä tämän lapsen kanssa on kysymys, mutta Tarkkailijan ja muutaman Tarkkailijan kaverin kanssa olen oppinut erottamaan, milloin lapsen aistit selvästikin kuormittuvat liiaksi, milloin kyse on vain huonosta käytöksestä.

Ilman omakohtaista kokemusta harva meistä kuitenkaan erottaa, milloin lapsen käytös johtuu siitä, että häneltä vaaditaan liikoja, milloin on kyse vain huonosta käytöksestä. Jalkojen puuttumisen kyllä kuka tahansa tunnistaa, mutta poikkeuksellisesti toimivia aisteja ei näe päältä. Siitä pitää tietenkin lähteä, että huono käytös on huonoa käytöstä, oli syy huonoon käytökseen ihan mikä hyvänsä. Kysymys on siitä, miten sen huonon käytöksen voi välttää. Tiukka käsky rauhoittua tai rankaiseminen ei auta, jos lapsi ei yksinkertaisesti kykene rauhoittumaan.

Olen yrittänyt lähteä siitä, että lapsi voi saada erityiskohtelua sellaisissa tilanteissa, joita hän aikuisena voi sitten välttää. Tuolla leirillä jonotettiin pienessä ahtaassa huoneessa, joka oli täynnä levottomia sudenpentuja. Useimmat saatiin pysymään leikittämällä rauhallisina, mutta ei kaikkia. Aistiyliherkkä aikuinen olisi lähtenyt pois huoneesta, jos ei olisi kestänyt hälinää, mutta lapsilla ei ollut tätä mahdollisuutta. Aistiyliherkkä aikuinen on myös iän myötä todennäköisesti oppinut kestämään hälinää paremmin, mitä hän lapsena kesti.

Miten tämmöiset asiat sitten selitää niille lapsille, jotka valittavat, että on epäreilua? Ketään ei saisi leimata toivottomaksi tapaukseksi, ei varsinkaan sellaista, joka ei sitä ole. Tarkkailija on aika hyvin hyväksynyt, että puhutaan vain ihmisten erilaisuudesta ja siitä, että kaikki oppivat asioita omaan tahtiinsa. Ylipäätään on hyvä puhua asioista asioina, sen enempää hyssyttelemättä kuin liioittelemattakaan. Kaikki me olemme erilaisia.

1 kommentti:

  1. Neljän lapsen äitinä on hyvin huomannut ettei se että "vaaditaan kaikilta yhtä paljon" tosiaankaan tarkoita samaa kuin että "vaaditaan kaikilta samoja asioita". Enkä enää edes ole varma onko kaikilta syytä vaatia yhtä paljon.

    VastaaPoista