Kahdeksanvuotiaana tiesin...

Kun isäni kävi kansakoulua, hän oppi, että Suomi on maatalousmaa. Eipä ole enää. Minäkin olen oppinut monta sellaista asiaa, jotka eivät enää pidä paikkaansa. Joidenkin asioiden muuttuminen on selvä asia: enää ei ole presidenttinä Kekkonen eikä Suomi harjoita aktiivista ja rauhantahtoista puolueettomuuspolitiikkaa. Kolmatta maailmansotaakaan ei juuri pelätä. Mutta sitten on näitä muita totuuksia, joiden uudelleenarviointi ei ole ollut ihan niin yksioikoista.

Opin koulussa, että maakaasu on puhdas polttoaine, koska sen ainoat palamistuotteet ovat vesi ja hiilidioksidi. Metsissä ei kasvanut naavaa, koska happosateet saastuttivat. Nykyään metsissä näkee taas naavaa, koska tehtaiden piipuista tupruttelee vain vesihöyryä ja hiilidioksidia, mutta tämä ei olekaan hyvä juttu. Hiilidioksidipäästöt jouduttavat ilmastomuutosta.

Kiinan yhden lapsen politiikka esiteltiin koulussa tosi hyvänä juttuna. Sillä saatiin väestönkasvu kuriin. Ei tätä nytkään kiistetä, mutta sivuvaikutukset ovat silti melkein yhtä pahoja kuin tauti itse. Väestön sukupuolijakauma on päässyt vinoutumaan ja ikäpyramidi myös. Työikäisten vastuulla on melkoinen hoivataakka.

Sotalasten vieminen Ruotsiin turvaan oli vielä minun kouluaikoinani pelkästään hyvä asia. Vielä Jugoslavian hajoamisen aikaan Suomessa ehdotettiin, että Balkanin sota-alueilta pitäisi tuoda lapsia Suomeen turvaan. Muistan tämän keskustelun hyvin, koska tuolloin ajatus tyrmättiin. Turvapaikka pitää aina tarjota koko perheelle: lapsia ei saa erottaa vanhemmistaan ellei ole ihan pakko. Vasta silloin opin, ettei se sotalasten vieminen Ruotsiin turvaan pelkästään hyvä asia ollutkaan.

Mitähän totuuksia meidän lapsemme koulussa oppivat, jotka sitten myöhemmin kumotaan? Ken elää, se näkee.