Älä änkytä!

Kävimme katsomassa Kuninkaan puheen Tampereen Työväen Teatterissa. Kuninkaan poika änkytti ja siitä oli tulossa ongelma. Siinä missä ennen riitti, että kuningas näytti hyvältä hevosen selässä, ei ainakaan pudonnut sieltä, nyt kuninkaan täytyi puhua radiossa. Siihen piti pojankin pystyä. Mutta kun ei pystynyt. Mikään kannustaminen tai rohkaiseminen ei auttanut. Lopulta kuningas huusi sanoissaan takeltelevalle pojalleen, jo aikuiselle miehelle: "Älä änkytä!"

Kaikki me tiedämme, ettei mikään oikea ongelma lapsen kehityksessä komentamalla ratkea. Silti sitä hyvin helposti sortuu komentamaan. Kun ei muutakaan voi tai muuhunkaan pysty. Siinä missä minä riitän opettamaan Sähikäisen luistelemaan ja hiihtämään, Tarkkailijan opettamisessa on tarvittu ammattiapua. Jos minä yritän opettaa, me molemmat vain turhaudumme. Kuninkaan poika haki ja sai ulkopuolista apua. Tai jos tarkkoja ollaan, niin ei hän hakenut, vaimo haki.

Kuninkaan pojasta tuli kuningas. Elämänsä tärkeimmän puheen hän piti, kun maa oli joutunut sotaan. Piti eikä takellellut. Hän piti taukoja, jotka vakavassa tilanteessa vain tehostivat puheen sanomaa. Hän pääsi sinuiksi ongelmansa kanssa, totesi, että vähän täytyi änkyttää, jotta kansalaiset uskoivat hänen puhuvan itse. Näinhän se menee: ihminen ei muutu toiseksi, mutta ongelmat voi muuttaa ominaisuuksiksi. Opetella elämään itsensä kanssa, kääntää heikkoudet vahvuuksiksi.

Nykytiedon mukaan änkyttäminen ei johdu traumasta, mutta tämä tarina oli kirjoitettu niin, että puheopettajan mielestä änkyttäminen johtui lapsuuden kokemuksista: ankarasta kasvatuksesta, lapsena koetusta epäoikeudenmukaisuudesta, etäisestä suhteesta omiin vanhempiin, ylipäätään siitä, että lapsi ei ollut tullut kuulluksi. Änkyttäminen johtui mistä johtui, mutta ongelmia pahentaa aina se, jos ei tule hyväksytyksi omana itsenään. Jos täytyy pinnistellä ollakseen joku muu kuin on.