Älä hiplaa, älä kiemurtele

Sanoin kerran työkaverille epäileväni, että minulla on tarkkavaisuushäiriö. Tämä siihen, että tuskinpa. En minä vaikutakaan tyyppiesimerkiltä aikuisesta, jolla on tarkkaavaisuushäiriö: minulla on vakituinen työpaikka, väitöskirja, raha-asiat kunnossa ja avioliittokin on kestänyt yli kymmenen vuotta. Kuvailin sitten yhden sudenpennun käytöstä, jolla on ihan diagnosoitu tarkkaavaisuushäiriö, mutta joka ei ole mikään häirikkö. Työkaverin ilme meni ihan kummalliseksi. Kun kysyin, mitäs nyt, sain vastaukseksi: "Ihan kuin sinä meidän työpalavereissa". Niinpä niin!

Tarkkaavaisuushäiriössä on kyse siitä, että aivojen välittäjäaineiden, kuten dopamiinin, toiminta on puutteellista. Siitä hyvästä ihmisen on vaikea vain istua ja kuunnella. Jos tällainen ihminen istuu hiljaa paikallaan, voi olla varma, ettei hän näe eikä kuule mitään, vaan on vaipunut omiin ajatuksiinsa. Aivot pysyvät hereillä ja ihminen muiden kanssa samassa todellisuudessa, jos tekee jotain samalla kuin kuuntelee. Ongelmana on, että sen jonkin pitäisi olla sosiaalisesti hyväksyttyä tekemistä.

Kaikki me tiedämme ne ahkerat naisihmiset, joilla on aina vähintään sukankudin käsissään. Ennen maailmassa ahkera mies taas käytti puukkoa, esimerkiksi vuoli lusikkaa, kun ei ollut muuta tekemistä. Luulisin, että rukousnauhan tarkoitus on myös ollut pitää nekin ihmiset paikallaan ja rauhallisina, joilla on tarkkaavaisuushäiriö. Lukiossa äidinkielen tunneilla oli käsitöiden tekeminen kielletty, mutta muistiinpanojen tekeminen ei. Onneksi opettaja ei koskaan tarkistanut vihkoa: samalla kun esimerkiksi kuunneltiin esitelmää, laskin matematiikan läksyjä.

Tarkkailijan taipumus vääntelehtiä, hiplata, räplätä ja kiemurrella, kun pitäisi istua hiljaa paikallaan, on vielä pahempi kuin minulla. Yli vuosi sitten sain opettajalta viestiä, kuinka häiritsevää se on. Annoin ideoita, mitä sosiaalisesti hyväksyttävää tekemistä hän voisi Tarkkailijalle antaa. En saanut vastausta. Muutamaan kuukautta myöhemmn vanhempainvartissa Tarkkailija vääntelehti niin, että kaivoin stressipallon repusta ja käskin pyöritellä sitä käsissään. Opettajan ilme oli epäuskoinen, mutta hän antoi sen tapahtua. Sen jälkeen Tarkkailija pyöritteli tunneilla stressipalloa käsissään ja luokkakaverin piirtämässä kuvassa se oli liimautunut hänen käteensä.

Sama toistui tämänvuotisessa vanhempainvartissa sillä erotuksella, että tällä kertaa erityisopettaja kävi heti vääntelehtimisen alettua hakemassa kaapista toisiinsa kiinnittyviä palikoita, joita Tarkkailija sai näprätä samalla kun aikuiset puhuivat. Nyt ne palikat ovat Tarkkailijalla pulpetissa. Tämä oli taas niitä asioita, että jos erityisopettaja tekee tai sanoo jotain, se on korkeampaa osaamista, mutta sama asia vanhemman tekemänä on merkki lepsuilusta ja liiallisesta lapsen myötäilystä. Ryhdyinkin viime syksynä pistämään kaikista opettajalle menevistä meileistä kopiot erityisopettajalle.

Minä vajoan työpalavereissa herkästi omaan maailmaani, jos en osallistu keskusteluun, vaan vain kuuntelen. Minulla on usein kännykkä mukana, mutta sen räplääminen on virhe. Se vie huomiota liiaksi ja viesti on, että ei esitelmä tai palaverissa käytävä keskustelu kiinnosta. Pitäisi muistaa ottaa ihan vain kynä ja piirustuspaperia mukaan. Tai jemmata yksi solmunaru taskuun. Joskus tein palaverin ajan makramea verkkopiuhasta, mikä herätti hilpeyttä. Lapset kyllä tarvitsisivat lisää lapasia, mutta kutominen työpalaverissa antaa erikoisen vaikutelman.

Minulle tyypillinen tapa pysytellä palavereissa ja luennoilla hereillä on se, että osallistun keskusteluun. Tai heittelen välikommentteja. Tai kommentoin esitystä vieruskaverille. Joskus tuntuu, että olen liikaa äänessä. Ongelmaa ei tule töissä, mutta vanhempainiltoihin en tästäkään syystä enää mene. En kuitenkaan malta olla kommentoimatta, jos siellä puhuja puhuu läpiä päähänsä.