Sanoisitko lapsellesi?

Tänään valmentaja kysyi nätisti Sähikäiseltä, onko se siinä penkillä tämän kassi ja saisiko sen nostaa maahan, että sopii viereen istumaan. Olin vastaamassa, mutta tajusin sulkea suuni, kun Sähikäinen vastasi itse ja antoi luvan. Se kassihan oli minun, siihen oli vain pakattu Sähikäisen tavarat. Samalla hetkellä palasi mieleen tilanne kurakaudelta, kun naapuri pyysi ihan ystävällisesti sanomaan lapsille, etteivät toisi kuraa rappukäytävään. Lapset olivat siinä vieressä ja minua alkoi ärsyttää sen verran, että piti oikein jäädä pohtimaan, mikä siinä niin ärsytti.

Valmentaja teki jotain, mitä naapuri ei tehnyt. Hän puhui lapselle. Lapselle ihan suoraan. Äiti oli kyllä lähellä, mutta Sähikäisen tavaroiden siirtäminen ja paikan antaminen oli hänen ja Sähikäisen välinen asia. Naapuri taas ei tohtinut komentaa vieraita lapsia, vaan puhui minulle. Minä taas kuulin sen niin, että minua vanhempana arvosteltiin, kun en itse tajunnut pyytää lapsia saappaitaan putsaamaan. Se tuskin oli tarkoitus.

Olen aina silloin tällöin kohdannut ihmisiä, joiden lapsia ei vieras aikuinen saa komentaa. Äiti ottaa sen arvosteluna, että hän ei osaisi komentaa omaa lastaan. Minä taas, minä toivon, että jos jollain on asiaa lapselleni, hän myös puhuu lapselleni. Silloin viesti menee parhaiten perille. Tarkkailijan kanssa täytyi jo vuosia sitten hyväksyä se, että hän ei aina toimi niin kuin haluan ja että en vain voi sille mitään. Siksi en ota itseeni, jos vieras aikuinen jotain lapsiltani ystävällisesti pyytää tai vaikka kehottaa putsaamaan saappaansa ennen kuin tulee rappukäytävään.

Mistä siis otan itseeni? Kun olen yrittänyt ja yrittänyt ja silti lasteni käytös ei ole moitteetonta. Silloin en jaksa sinällään hyvää tarkoittavia neuvoja enkä edes ystävällisiä pyyntöjä, vaan ensireaktio on, että luuletko etten olisi yrittänyt. Onneksi sen ensireaktion yli pääsee. Lapsetkin alkoivat putsata jalkojaan, kun naapurikin oli asiasta huomauttanut. Jos kura oli kovin sitkeässä, niin sitten siivottiin rappukäytävä. Pyytämättä.