Sähikäisen lippukunta on perinteikäs, yli satavuotias tyttölippukunta, jonka toimintaan liuin asteittain puhtaasta äitiroolista, kun Sähikäinen Roihun jälkeen aloitti partion. Vuoden 2018 syyskauden avauksessa olin ekaa kertaa partioasussa. Ryhmänjohtajaksi rupesin ajautumaan syksyllä 2020, kun aloitin kummijohtajana aloittavalle sudenpentulaumalle ja kahdelle reippaalla abiturientille. Näistä toinen muutti vuotta myöhemmin Ouluun, toinen lähti seuraavana kesänä inttiin. Nyt kuudesluokkalaisille esiteineille kertoja pitää Sähikäinen kaverinsa kanssa.
Sähikäisen lippukunta on toiminut jo yli 30 vuotta seurakunnan tiloissa. Suhde seurakuntaan virallistettiin vasta nyt, kun tehtiin oikein kirjallinen taustayhteisösopimus. Silloin, kun partio oli seurakunnan työmuoto eivätkä lippukunnat olleet rekisteröityjä yhdistyksiä, oli syytäkin suhtautua ajatukseen taustayhteisöstä hiukan epäluuloisesti. Seurakunnan työntekijöillä oli takavuosina taipumus puuttua myös sellaisiin asioihin, jotka eivät heille millään lailla kuuluneet. Tämä on kuitenkin ollut historiaa jo viime vuosituhannella. Uskonnottomuuden levitessä epäluulo seurakunnan suuntaan on saanut ihan toisenlaisen sävyn.
Yhtä kaikki, kun tieto muutoksesta alkoi hallituksen päätöksen jälkeen levitä lippukunnassa, nousi myrsky. Kuvaavaa on, että partiota työkseen tekevä aikuinen ihminen ja lippukunnan jäsen pysyi kokonaan poissa kaikista keskusteluista, koska koki asian tulevan aivan liian lähelle häntä.
Kun seuraan myrskyä sivusta ja pysyn poissa kokouksista, mietin, että mitä olen mennyt tekemään. Olen heittänyt nuoret bussin alle. Myrskyn laineet eivät juuri minuun osu. Tunsin itsekin haikeutta siitä, että aikakausi vaihtuu, mutta enemmän surin kyllä silloin, kun vanhasta historiaa huokuvasta kolosta luovuttiin jo viime vuosituhannen puolella. En ollut tuolloin Sähikäisen lippukunnan jäsen eikä minulla ollut aikomustakaan ikinä liittyä, mutta varmaankin vierailu tällä kololla on ollut yksi tekijä siinä, minkä lippukunnan Sähikäiselle valitsin.
Sitten oivalsin tämähän on ollut sellainen muutosjohtamisharjoitus, jota harvalle nuorelle edes partiossa suodaan. Panokset ovat pieniä, yhden talviteltan hinta, mutta tunteet sitäkin isompia. Työelämässä tunteet ovat yhtä vahvoja, mutta panokset paljon isompia. Ei puhuta harrastuksista ja teltoissa, vaan työpaikoista ja kiinteistöistä, satojen ja tuhansien sijaan, sadoistatuhansista ja miljoonista euroista. Ja politiikassa taas panoksina on ihmishenget ja valtioiden rajat.
Nuoret vetivät upeasti:
- Päätökset ovat perustuneet faktoihin, mutta ihmisten tunteet on huomioitu. Ja tunteethan tekevät meistä ihmisiä; ne erottavat meidät koneista.
- Missään tilanteessa ei ole ollut epäselvää, ketkä tekevät päätökset ja kenen tehtävä on pitää yhteyttä seurakuntaan.
- On ollut keskustelutilaisuuksia ja on annettu aikaa sopeutua ajatukseen muutoksesta.
- Johtajisto pysyi sopuisana ja se on oikeastaan tärkeintä, koska jos johtajisto riitelee, siitä kärsii koko porukka. Politiikassa surullisen kuuluisa esimerkki on eduskunnan sote-valiokunta ja sehän vaikuttaa meihin kaikkiin.
- On huomioitu jääviyskysymykset etkä lippukunnanjohtaja kertaakaan lähestynyt minua tämän asian tiimoilta, vaikka kovasti välillä kärkyin mahdollisuutta keskustella.
- Päätös tuotiin syyskokoukseen, joka oli valmisteltu hienosti ja jossa ei tarvinnut äänestää.
- Vielä lopuksi, kun päätös seurakunnan puolellakin oli tehty, huomioitte valitusaika ennen tiedottamista.
Nuoret oppivat paljon itsestään, johtamisesta ja ihmisten kohtaamisesta. Oppivat senkin, että vaikka toimisi kuinka oikein tai ainakin tosi hyvässä tarkoituksessa, joku voi pahoittaa mielensä, suuttua eikä lepy. Oppivat siis, että äänekäs vähemmistö ei edusta enemmistöä.
Ja panoksena tässä harjoituksessa oli tosiaan talviteltta. Mutta eipä sillä. Erään toisen yhdistyksen, johon edelleen kuulun, hallinto oli sekaisin, kun joku oli mennyt pistämään liikaa rahaa uimalakkeihin, joissa oli vielä hänen firmansa logo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti