Jaksaa, jaksaa...

Kun vartio lähtee vaellukselle, jokainen joutuu omien tavaroidensa lisäksi ottamaan osansa yhteisistä tavaroista kannettavakseen. Syyt tähän ovat sekä kasvatuksellisia että käytännöllisiä: on hyvä, että jokainen tekee osansa yhteiseksi hyväksi, eikä vartionjohtajan rinkkaan kaikki mahtuisikaan. Kun päästään perille, kaikkien rinkoista ei enää yhteisiä tavaroita löydykään. Mitä oikein on tapahtunut?

Vaellukset eivät ole mitään kilpailuja, vaan vartiot kulkevat yhdessä. Vartioissa on kuitenkin eri-ikäisiä ja kokoisia jäseniä. Jollakin on parempi rinkka kuin toisella. Toisella taas kevyempi makuupussi kuin toisella. Jotta vartio pystyisi kulkemaan yhdessä, pitkin matkaa pakkauksia tasataan. Nopein saa lisää kannettavaa, hitaimman rinkkaa kevennetään. Onpa joskus käynyt niinkin, että sen hitaimman rinkkaa ovat kaverit kantaneet.

Vanha partiokaverini ei useinkaan muistele minun ensimmäistä vaellustani, ja hyvä niin. En tiedä, oliko vika minussa vai saamissani ohjeissa, mutta rinkkaanikin joutuivat muut kantamaan. Jälkeenpäin olen kuullut kommenttia siitä, että rinkasta löytyi pari kirjaa. Tämän kokemuksen jälkeen käsken aina vaellusten johtajien tarkistaa varsinkin ensikertalaisten rinkat.

Aina joskus kuulen kysyttävän, kuinka paljon johtajien ja muiden ryhmän jäsenten tulee venyä yhden vuoksi. Minulla raja tulee vastaan kiusaamisessa. Vartion tai lauman toimintaa voi varsin paljon säätää sen mukaan, millaisia jäseniä ryhmään sattuu osumaan. Niin pitkään, kun ryhmässä henki pysyy hyvänä, voivat ja haluavatkin muut tarvittaessa kantaa toisen rinkkaakin, joko ihan konkreettisesti tai sitten kuvainnollisesti.