Minulla on ennakointi ihan selkäytimessä. Kun tulen päiväkodille, ensin huikkaan Sähikäiselle, että olen tullut paikalle. Sitten haen tavarat. Tapa syntyi silloin, kun Tarkkailijan kanssa yksinkertaisesti täytyi toimia näin. Minusta oli hämmentävää, että erityisryhmän vanhempainillassa neuvottiin, että tavarat haettaisiin lapsen huomaamatta. Ryhmässä kun tiettävästi on lapsia, joille se ennakointi on äärimmäisen tärkeää. Minä ennakoin Sähikäisen ihan vain siksi, että haluan kohdella lapsia samalla tavalla sellaisissa asioissa, missä siitä ei ole haittaa. Sähikäinen on jo vuosia sitten oppinut siihen, että siitä kun tässä perheessä sanotaan, että kohta lähdetään, menee varsin pitkään ennen kuin oikeasti lähdetään.
Ennakointi oli ainoa tapa, millä arjen sai ylipäätään toimimaan, kun Tarkkailija oli alle kouluikäinen. Pidemmän päälle Tarkkailijan on kuitenkin itse muodostettava omat aikataulunsa, selvitettävä itse, mitä on ohjelmassa ja opeteltava sietämään sitä, että kaikkea ei vain voi ennakoida. Kuten äsken, kun iltapalalla kaatui juomalasi. Itse kaapista valittu pyjama piti yllättäen vaihtaa toiseksi. Se oli paha paikka. Onkin kestämätöntä ajatella, että koululaisen vieressä kulkisi aina joku huolehtimassa, että mitään yllättävää ei pääse tapahtumaan ja rauhoittelemassa lasta, kun kuitenkin niitä yllätyksiä tulee.
On yllättävän vaikeaa saada ammattiapua siihen, että opettaa kouluikäistä kestämään yllättäviä tilanteita ja ennakoimaan ihan itse. Joko ammattilainen on ihan ymmällään siitä, miksei lapsi kestä niitä yllätyksiä, onko kenties pilallehemmoteltu. Tai sitten sitä saa luennon siitä, miten tärkeää ennakointi on ja että onhan aikuisillakin kalenterit ja aikataulut. Erityislasta ei saisi kohdella yhtään erityisempänä mitä hän oikeasti on. Siitä seuraa sellaisia ongelmia, mitä hemmottelevasta kasvatuksesta aina tuppaa seuraamaan.
Jälkihuomautuksena, että se märkä pyjama löytyi pari päivää myöhemmin kirjahyllyn alta. Kyllä taas otti koville.
VastaaPoista