30. elokuuta 2014

Mitä mää täällä teen

Minua kysyttiin jo keväällä auttamaan isojen suunnistuskisojen järjestelyissä. Lupauduin, menin eilen innokkaana, palasin kotiin äkäisenä, menin tänään vähemmän innokkaana ja palasin tunnin päästä kotiin täysin tympääntyneenä koko hommaan. Mikä meni pieleen? Jos unohdetaan se kaikkein ilmeisin asia: kaltaistani omaehtoista ihmistä ei nyt vain voi pistää sellaiseen avustavaan hommaan, missä ei ole tilaa omalle ajattelulle, niin on tässä jotain opittavaa myös ihan partiota varten.

Minä en ole urheilija. Urheilukilpailujen käytännöt ovat minulle täysin vieraita. En ole oikein edes penkkiurheilija. Lähdin tuonne vain siksi, että lapseni suunnistavat. Tosin Sähikäinen on jo tehnyt erinomaisen selväksi, että suunnistus ei ole hänen juttunsa. Vaatteet ovat rumia, rastien etsiminen määrätyssä järjestyksessä tylsää, eikä kartan katsominen kiinnosta. Suunnistuskoulun leirilläkin hän jätti treenit väliin ja meni keinumaan. Tarkkailija on kyllä edelleen suunnistamisesta kiinnostunut, mutta enemmän retkeily- kuin urheilumielessä. Sekä Tarkkailijasta että minusta kartat ovat aivan tavattoman kiinnostavia ja nautimme metsässä liikkumisesta. Sitä en vain oikein ole ymmärtänyt, mikä kiire sieltä metsästä on pois, kun rastilta toiselle pitää niin vimmattua vauhtia kiitää.

Minulla ei ollut kisoissa mitään selkeää tehtävää. Minua ei ollut perehdytetty hommaan mitenkään, koska pussitustalkoiden ajaksi olin jo sopinut ihan muuta menoa. Homma piti siis vain jotenkin osata joidenkin epämääräisten viime hetkellä lähetettyjen meilien perusteella. Jos perheenäiti saa sähköpostia kesken työpäivän, hakee työpäivän jälkeen lapsen päiväkodista, huolehtii päivällisestä ja suuntaa siitä sitten viideksi kisapaikalle, on turha kuvitella, että mitään perehdytysmeilejä kerkiäisi enää ajatuksella lukea.

Paikkana oli infotiski. Lopputulemana oli, että osanottajat esittivät ensin asiansa minulle. Ihan kaikkein simppeleimmät asiat osasin hoitaa, mutta jos tuli yhtään mitään yllättävää, he esittivät asiansa uudestaan infon vastuuhenkilölle. Sillä kohtaa, kun minulle asiansa esittäneet joutuivat odottamaan pidempään kuin he, jotka olivat esittäneet asiansa suoraan vastuuhenkilölle, totesin, että nyt riitti ja lähdin kotiin. Tämä siis ensimmäisenä iltana.

Tänään pistettiin vielä paremmaksi. Alunperin oli sovittu, että tulen viideltä. Kun olin lasten hoidon sopinut, tulikin viestiä, että pitäisi olla paikalla puolelta. Totesin, että ei onnistu. Töissä meni vähän tavallista pidempään, joten aikaa jäi 40 minuuttia siirtyä työpaikalta päiväkodin kautta kotiin, syödä päivällinen ja rynnätä kilpailukeskukseen. Olin paikalla hiukan viiden jälkeen. Siihen se kiire loppuikin.

Kysyin, mitä pitäisi tehdä. Kuulemma vastata kysymyksiin, kuten milloin syödään ja miten sukkulabussi liikkuu. Kysyin, että miten se sukkulabussi sitten liikkuu, mutten saanut vastausta. Seisoskelin siinä sitten tunnin mitä lie neljän muun ihmisen kanssa, jotka tunsivat toisensa pidemmältä ajalta, säätivät jotain viestijärjestyksiä koneella, manasivat, kuinka taas tuli lupauduttua hommiin, ja moikkailivat tuttuja.

Tunnin tyhjän panttina seisoskelun jälkeen liukenin vähin äänin paikalta. Hetken mietittyäni ajattelin, että ehkä olisi reilua viestittää, että olen kotona ja jos minua oikeasti tarvitaan vaikka tuuraamaan taukojen ajaksi, voin ilman muuta palata. Sain vastauksen, että ei tarvita.

Jotta näin. Mitä opittavaa tässä on partiota ajatellen? Ensinnäkin vapaaehtoiset on perehdytettävä hommiinsa. Toisekseen joku selkeä homma on ylipäätään oltava. Kolmanneksi vapaaehtoisen aikaa ja työpanosta on arvostettava: Kun on tehnyt kahdeksi illaksi poikkeusjärjestelyjä, jotta pääsee osallistumaan, on todella turhauttavaa huomata, että työpanosta ei oikeastaan tarvitakaan. Neljänneksi, vapaaehtoisen pitää tavalla tai toisella tuntea kuuluvansa joukkoon.

Sitten se kaikkein vaikein. Minä lähden partiotapahtumiin hommiin, koska minusta on kiva käydä partiotapahtumissa ja tämä on aikuisen tapa osallistua. Minä voin lähteä partiotapahtumaan sillä mielellä, että en ota mitään selkeää pestiä, vaan auttelen siellä, missä apua tarvitaan. Ensikertalainen taas: hänen ei voi odottaa tarttuvan toimeen, vaan hän tarvitsee selkeän tiedon siitä, mitä häneltä oikeastaan odotetaan. Jos minä koen partiotapahtumassa olevani tarpeeton, niin se on vain se yksi tapahtuma ja siellä kuitenkin tapaa tuttuja ja pääsee mukaan tunnelmaan. Ensikertalaisen ensimmäinen kerta voi taas hyvinkin jäädä viimeiseksi.

2 kommenttia:

  1. Korostit vapaaehtoisuutta. Partiotapahtumassa kaikki ovat vapaaehtoisia, myös tapahtuman johtaja. Hommat ajatellaan harrastuksena eikä työnä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mitä ajat tällä kommentillasi takaa? Noin isoissa partiotapahtumissa on aina mukana myös palkattuja työntekijöitä, esimerkiksi bussikuljetukset Suurjuhlaan yms. hoiti piirin toimistolla palkattu työntekijä. Yksittäisen talkoolaisen kannalta on aivan sama, kuka saa palkkaa, kuka ei. Oleellista on, kokeeko hän oman hommansa mielekkääksi.

      Poista