28. joulukuuta 2014

Uskotaanko teillä?

Aina silloin tällöin minulta kysytään, uskotaanko meillä joulupukkiin. Tapaan vastata, että meillä pidetään sadut ja uskonasiat erillään. Sain ajatuksen lapsuudenkodin naapureilta, helluntailaisilta, joiden perheessä isä esiintyi pukkina ja aina lopuksi riisui lasten nähden joulupukin asun eikä se lapsia lainkaan haitannut. Tämä on tietysti vain puolet totuudesta: mieheni on uskonnoton ja vähintään yhtä haluton luomaan tai ylläpitämään uskoa joulupukkiin. Niinpä meillä ei puhuta kurkkivista tontuista, vaan sanottiin suoraan, että joulutorilla on myynnissä pieni vaaleanpunainen jäähypenkki ja jos ei tuo mussutus lopu, niin sellainen voi hyvinkin löytyä pukinkontista. Kerran erehdyttiin sanomaan jotain risuista, mutta lapset vain alkoivat suunnitella, mitä kaikkea niistä voi askarrella.

Meillä on kahdesti käynyt joulupukki. Ensimmäisellä kerralla kaikki meni niin kuin pitikin. Seuraavalla kerralla Tarkkailija pukin nähtyään ilmoitti, että hänellä on töitä ja meni omaan huoneeseensa, mistä häntä ei saatu millään maaniteltua takaisin. Veljeni oli pukin asussa eikä lopulta edes mitenkään muuttanut ääntään, mutta poika oli ja pysyi piilossa. Äitini kommentoi, että tästä jotkut ovat vielä valmiita maksamaan. Isäni heitti vain, että Jaakobin ääni, mutta Eesaun kädet. Tänä jouluna muistelin jo viiden vuoden takaista tapausta Tarkkailijalle ja tämä hyvin hämmästyneenä, että oliko se kummieno.

Sähikäinen on monessa asiassa Tarkkailijaa rohkeampi, mutta tässä ei. Muumimaailmassa ja muualla, missä näkyy satuhahmoja, hän piiloutuu taakseni ja tarkkailee sieltä. Olemmekin tehneet lapsille ihan selväksi, että siellä on ihminen sisällä ja Tarkkailijan kanssa ollaan varsinkin hellepäivinä juteltu, että on aika kuumaa puuhaa. Muistelin myös sitä kertaa, kun osallistuimme jouluparaatiin: minä olin pienikokoisena tonttupuvussa, mutta kaverini pääsi kettupukuun. Joskus olemme kaupungilla onnistuneet bongaamaan satuhahmon, jolta on pää jo irrotettu matkalla taukotilaan.

Mutta se satujen kertominen totena: en minä siihen kykene. Nyt joulun kunniaksi Sähikäinen kysyi, onko enkeleitä oikeasti olemassa. Mies totesi heti, että hänellä ei ole lupa ottaa kantaa. Minä toistin sen, mitä Raamattu kertoo. Että enkelit ilmestyvät yleensä nuoren miehen hahmossa, ilman siipiä, että monessa tarinassa enkeli ilmestyy unessa ja että muutama arkkienkeli on mainittu oikein nimeltä. Lisäksi kerron, että moni ihminen on myöhemminkin kokenut kohdanneensa enkelin. En tiedä, ovatko jotkin tapaukset elämässäni vain sattumaa vai ovatko suuremmat voimat olleet asialla. Enkeleitä, onko heitä?

2 kommenttia:

  1. Hassu kommentti mieheltä, miksi hänellä ei ole lupa ottaa kantaa?
    Meillä tilanne on niin, että mies on ateisti ja minä vahvasti uskossa. Miehellä on kaksi lasta, ja jos lapset kysyy esimerkiksi että onko Jumalaa/Jeesusta/enkeleitä olemassa, molemmat kertoo että minä uskon näin, ja te saatte uskoa niinkuin teistä tuntuu hyvältä ja oikealta. Viisivuotias on vielä lujasti samaa mieltä kuin isi, koska isihän ei voi olla väärässä (voi mikä ihana lapsenusko :D ), mutta kahdeksanvuotias on jo alkanut miettimään asiaa ihan itse eikä ole aivan varma mitä uskoo.
    Minusta on parempi niin, että vanhemmilla voi olla erilaiset mielipiteet ja uskomukset ja lapsille se kerrotaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä näkyy ateistin ja uskonnottoman ero. Meillä ei oikein kummallakaan ole vahvaa tarvetta julistaa omaa vakaumustaan. Lapset tietenkin huomaavat, että isä ei käy kirkossa eikä tunne Raamattua: uskon asioista on parempi kysyä äidiltä, luonnontiedejutut yleensä isä tietää paremmin. Ei pienten lasten pidä joutua valitsemaan puoltaan.

      Poista