Kaunis on kuolla

Aloitimme miehen kanssa Babylon 5:n uusintakatselut. Tämä tv-sarjahan on meille läpeensä tuttu: se toi meidän aikoinaan yhteen ja yhdessä ollaan edelleen. Uusintakierros ei alkanut lupaavasti, vaan kahden ensimmäisen jakson aikana nukahdin kesken. Sitten tuli kolmas jakso, jota pidetään yhtenä sarjan huonoimmista: Infection. Siinä on silti yksi kohtaus, joka muistutti, miksi juuri tämä sarja aikoinaan vei mennessään.

Tarina itsessään toistaa kliseitä. Asemalle tulee ikarralainen monsteri, joka uhkaa tuhota sen. Ratkaisu löytyy, kun monsteri tajuaa, ettei puhdasta ikarralaista ole ollut. Että kukaan ei ole puhdas, vaan olemme kaikki muukalaisia toisillemme. Viitattiin suoraan natseihin ja vielä alleviivattiin viittausta. Kun vielä aseman komentaja hoiti monsterin pois pelistä, puhisin, että on se nyt kumma, miten sitä joskus innostui sarjasta, jossa aseman komentaja tuolla lailla vaarantaa henkensä ja jossa viittaukset historiaan ovat noin ilmeisiä.

Sitten tuli Se kohtaus. Olin ihan kokonaan unohtanut koko kohtauksen. Turvallisuuspäällikkö puhuttelee komentajan. Että oliko pakko mennä taas etulinjaan leikkimään sankaria? Että komentajan käytös on itsetuhoista. Että tämä käyttäytyy noin siksi, että on helpompi löytää asioita, joiden puolesta kuolla kuin asioita, joiden vuoksi elää. Tämä teema toistuu Babylon 5:ssa monta kertaa. Että todellista sankaruutta ei ole uhrata henkeään jonkun aatteen vuoksi, vaan todellinen sankaruus on jotain ihan muuta.

Sanovat, että ääriajattelu nousee aina toivottomuudesta. Se nousee, kun on paljon vihaisia nuoria miehiä, jotka eivät saa otetta elämästä. Ei ole työtä, perhettä, asioita, joiden vuoksi elää. Silloin aletaan hakea asioita, joiden vuoksi kuolla sankarillisesti. Ettei elämä valu aivan hukkaan.