17. tammikuuta 2015

Se on ohi jo!

Lähdin isäni kanssa Pikantit-kuoron konserttiin. Viimeisenä numerona oli Ultra Bran Sinä lähdit pois. Esiintyjistä nuorimmat taisivat olla minun ikäisiäni, vanhimmat isäni laisia seniorikansalaisia. Ajatukset siirtyivät jonnekin mitä lie vajaan parinkymmenen vuoden taakse. Ensimmäiseen omaan asuntoon: keskustan liepeillä olleeseen kaksioon. Sinkkukämppään. Siihen aikaan, kun olin nuori aikuinen. En kaipaa sitä aikaa. Mutta kaipaan aurinkoa, joka ei lämmitä aamulla ennen seitsemää, kun viimeinen drinkki aamiaiseksi vaihtui ja siihen lisättiin kahvia.

Katselin esiintyjiä. Heistä kukaan ei taida olla enää nuori aikuinen. Mietin tuntemiani nuoria aikuisia. Mietin miten erilaisessa elämänvaiheessa he ovatkaan kuin minä, joka juoksen juoksupyörässä. Koti-päiväkoti-työpaikka-koti-partio/luottamustehtävät/Sähikäisen treenit-koti. Päivästä toiseen. En muista, milloin olen ollut ravintolassa myöhään illalla. En tiedä, pysyisinkö hereillä. Tänään tapasin vanhaa kaveria lounastreffeillä. Illalla tapaaminen ei tullut enää mieleenkään. Eihän sitä jaksaisi nousta aamulla viemään Sähikäistä treeneihin.

En halua katsella parvekkeella selkää, joka ei murehdi tätä eroa. Minulla on kaikki hyvin. On mies ja lapset. On parisenkymmentä vuotta oman alan työkokemusta, puolet siitä vakituisessa työpaikassa. On hyvä elämä. Silti mieleen tuli kuva elokuvasta Tähdet kertovat, komisaario Palmu, missä nuori tyttö tokaisee Palmulle: "Se on sulta ohi jo!" Nuoruuttaan voi muistella, voi ottaa kuoron ohjelmistoon nuoruutensa musiikkia, mutta nuoruuttaan ei voi elää uudelleen. Se vetää jotenkin haikeaksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti