10. heinäkuuta 2017

Jaksaakohan se?

Kun Tarkkailija siirtyi sudenpennusta seikkailijoihin, oli edessä jotain pelottavaa. Ei tietenkään Tarkkkailijalle vaan minulle, äidille. Jännitin ennen syksyn ensimmäistä seikkailijaretkeä, mutta se hoidettiinkin siellä ilman rinkkaa. Jännitin vähän vähemmän ennen omaa laavuretkeä, kun käveltävää matkaa oli alle kaksi kilometriä. Se sujuikin ongelmitta. Kevään retkeä ei tarvinnut jännittää, kun sitä ei siellä ollut ollenkaan. Kesäleirillä se olisi edessä. Sillä pelottavalla jutulla oli nimikin. Sitä sanotaan haikiksi. Ilmoitin heti ensimmäisessä suunnittelukokouksessa, että hoidan seikkailijoiden haikin. Silloin voin peittää hermoiluni ja suunnitella reitin ihan itse.

Tarkkailijan kohdalla on ihan objektiivisestikin ajatellen järkevä syy vähän jännittää. Sitä ollaan edelleen seurannassa, vaikka tällä hetkellä mitään toimenpiteitä vaativia "haasteita" ei motoriikassa ole. Toisaalta Tarkkailija on ollut pienestä pitäen reipas kävelijä. Taitoluistelua harrastava Sähikäinen on ollut se, jota on tarvinnut kävelyretkillä maanitella. Ja harrastimmehan me pitkään suunnistustakin. On silti ihan eri asia mennä maastossa ilman rinkkaa kuin rinkan kanssa.

Teimme alkukesästä Tarkkailijan kanssa harjoitushaikin, kun minun alkoi ihan hurjasti tehdä mieli kuulla käen kukuntaa yöllä telttakankaan läpi. Käveltiin kolmisen kilometriä suuntaansa, vietettiin iltaa kiintolaavulla ja nukuttiin yö teltassa laavun vieressä. Oli kerta kaikkisen upea reissu, vaikka näkkäri unohtui kotiin. Mutta syöhän sitä toki ilta- ja aamupalaksi pelkkää juustoakin. Olo oli helpottunut. Laskeskelin, että kymmenkunta kilometriä menee helposti ja aloin mielessäni suunnitella kesäleirin haikin reittiä. Pidempää en halunnut tehdä, kun kaikki seikkailijat ovat ensikertalaisia ja meistä johtajista vain yksi on nuori ja hyväkuntoinen.

Tapahtui jotain kummallista. Minulle tuli tunne kuin minuun ei olisi luotettu. Reittivalinnoista kyseltiin kovasti. Kun asiaa oli useampaan kertaa puitu, valkeni lopulta, että en ollutkaan ainoa äiti, joka hermoili. Silloin palasi mieleeni eräs tapaus vuosien takaa.

Tein ihan ensimmäistä oman vartion omaa retkeä 80-luvun lopulla. Retki suuntautui meidän mökille ja matkat mentiin junalla. Rautatieasemalta oli viisi kilometriä mökille. Isäni oli ihan hermona. Hän selvitti paikallisen taksin puhelinnumeron ja vannotti vielä meitä asemalle saattaessaan tilaamaan taksin matkalle. Otin nyökkylinjan. Ei me tuolloin mitään taksia tilattu, vaan viisi kilometriä tien vartta pitkin meni mitä lie vajaa kymmenvuotiailta reilussa tunnissa, korkeintaan kahdessa.

Kokeneet nuoriso-ohjaajat ovat monesti sanoneet, että vanhempia ei pidä liikoja kuunnella, koska he aina aliarvioivat lapsensa. Niin oli ennen ja niin on edelleen. Ensi syksynä aloittavat uudet seikkailijat ja tiedän jo, ketkä vuoden päästä hermoilevat haikkia. Kun minä olin nuori, vanhemmat hermoilivat kotona ja nuoret johtivat. Nyt me vanhemmat johdamme omia lapsiammekin. Se on uusi tilanne. Nyt ei pelkkä nyökkylinja toimi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti