9. elokuuta 2012

Nälkäisenä nälkäinen vai nälkäisenä vihainen?

Joskus vuosia sitten teimme työkaverin kanssa lähtöä työmatkalle. Tämä kysyi minulta, olenko sitä naistyyppiä, joka tulee nälkäisenä nälkäiseksi vai sitä, joka tulee nälkäisenä vihaiseksi. Totesin olevani jälkimmäistä. Tämä sitten, että siinä tapauksessa minun vastuullani on huolehtia siitä, että sanon ajoissa, kun täytyy etsiä ruokapaikka. Hän tulee kyllä mukaan syömään, muttei ota mitään vastuuta siitä, että saan ruokaa riittävän usein. Jotta turha on sitten hänelle suuttua, jos liian kova nälkä pääsee yllättämään.

Sittemmin olen tajunnut, että tämä ei ole sukupuolikysymys. Toisia meistä verensokerin laskeminen alkaa kiukuttaa, toisia taas ei. Meidän perheessämme kolmella verensokerin laskeminen aiheuttaa selkeän, näkyvän ja kuuluvan, nälkäkiukun. Vain Sähikäinen pystyy olemaan pitkäänkin syömättä nälän vaikuttamatta mielialaan. Hän tuntuukin välillä elävän pelkällä äidinrakkaudella ja huonepölyllä.

Varsinkin aikaisemmin Tarkkailijan kanssa oli ongelmallista, että hän ei oikein tunnistanut nälkäkiukun johtuvan nälästä. Kerran tuli jopa tyrkättyä sokeripala suuhun, jotta nälästä raivoava lapsen sai ruokapöytään. Aika monesti tuli aloitettua ateria esimerkiksi makealla keksillä. Otetaan "jotakin pientä", kuten Nalle Puh sanoisi. On aina yhtä mielenkiintoista seurata, miten kiukku laantuu, kun sokeri alkaa vaikuttaa. Pian sitä sitten popsitaan kunnon ruokaa hyvällä halulla, vaikka hetkeä aiemmin on raivottu, ettei varmasti halua syödä.

Taktiikka kävi ongelmalliseksi Sähikäisen kasvettua niin isoksi, että syö muiden kanssa samaa ruokaa. Hän kun haluaisi sitä "jotakin pientä" myös ja se vie sitten ruokahalun ihan kokonaan. Sähikäinen nimittäin jättää ihan säännöllisesti yhden aterian päivässä kokonaan väliin, mutta muiden perheenjäsenten vuoksi ateriarytmiä ei voi harventaa. Nykyään Tarkkailija osaa jo syödä herkkupalansa Sähikäiseltä salaa, mutta se vaatii jo paljon kuusivuotiaalta: pitää ymmärtää, että pikkusisko ei ole kaikissa asioissa samanlainen kuin hän eikä tasapuolisuus tarkoita joka tilanteessa samanlaista kohtelua. Tätä on monen aikuisenkin vaikea ymmärtää.

Nälkäkiukku ei ole mikään lasten erityisominaisuus, vaan sitä esiintyy kaikissa ikäryhmissä. Onkin hankalaa ja harmillista, ettei siitä juurikaan puhuta. Jos esimerkiksi vaellusporukkaan kuuluu yksikin nälkäkiukusta kärsivä, niin päivään tarvitaan säännölliset ruokatauot. Jos taas ei, niin on usein käytännöllisempää syödä kunnolla vasta perillä. Helposti käy niin, että nälkäkiukusta kärsivä jää äänestyksessä ruokatauosta vähemmistöön, on sitten kiukkuinen, huonoa seuraa ja pilaa kaikkien vaelluksen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti