5. helmikuuta 2013

Lapsi liikkuu luonnostaan

Väitetään, että pieni lapsi liikkuisi luonnostaan riittävästi, mutta että koululaisen liikkumiseen pitäisi jo vanhempien kiinnittää enemmän huomiota. Kahden lapsen otoksella voin todeta, että tämä väite on epätosi. Sähikäinen liikkuu luonnostaan paljon, mutta Tarkkailija istui vuosia päiväkodin hiekkalaatikolla hyvin tyytyväisenä kaivuriensa kanssa. Kun muut lapset liikkuvat, Tarkkailija tyytyy yhä usein tarkkailemaan. Varsinkin lapsijoukossa hän on ollut hyvin varovainen, ei ole ottanut omaa tilaansa, vaan väistänyt fyysisempiä lapsia. Niinpä hänen liikkumiseensa on pitänyt jo pitkään kiinnittää huomiota ja nyt koululaisena hän liikkuu enemmän kuin nuorempana. Sekään ei oikein riitä. Hän on käynyt jopa toimintaterapiassa ja opetellut siellä mm. pallon käsittelyä. Silti monet samanikäiset pidentävät taidoissa keulaa, esimerkiksi potkimalla palloa kaikki välitunnit.

Fysioterapiassakin on käyty ja kerroin, miten Tarkkailija ohjattiin päiväkodissa jakamaan laskuvuoroja, kun muut ryhmän lapset laskivat pienestä liukumäestä. Tarkoitus oli varmasti hyvä, ottaa Tarkkailija mukaan leikkiin, mutta se oikein alleviivasi eroa muihin. Tarkkailijan taidot eivät kehittyneet; hän suorastaan taantui. Fysioterapeutti sanoi tunnistavansa tapauksen. Hänelle tulee asiakkaiksi paljon tällaisia hyvin rauhallisia lapsia, jotka on päiväkodissa pistetty sivuun vilkkaampien touhutessa.

Aina, kun lasten liikkumattomuudesta huolestutaan, ollaan ehdottamassa lisätunteja koululiikuntaan. Ajatus on varmasti kaunis, mutta koululiikunta ei kannusta heikoimpia liikkumaan. Lapsilla on jo ensimmäisellä luokalla melkoisia eroja taitotasossa eikä liikkuminen ole kivaa porukassa, jossa ei pysy muiden mukana. Ei varsinkaan, jos suoritusta vielä arvostellaan ja verrataan muihin. Tämän epämukavuuden lisääminen ei kannusta liikkumaan omaehtoisesti: koulussa liikuntaa on kuitenkin niin vähän, ettei siellä mitään varsinaisesti opi, jos lähtötaso on matala. Koulussa mitataan muualla opittuja taitoja ja annetaan lisäeväitä omaehtoiseen liikkumiseen.

Minä en kouluun mennessäni osannut luistella enkä ole koskaan kunnolla luistelemaan oppinut. Tarkkailijalle luistelutaito haettiin urheiluseuran luistelukoulussa ja koska siellä piti oman aikuisenkin olla luistimilla, huomasin saavani kunnollista luisteluopetusta ensimmäistä kertaa elämässäni. Tarkkailijan koulukaveri ei ollut ollenkaan osannut luistella ja opettaja sanoi jotain siitä, ettei häntä olisi viety luistelemaan. Voi olla, luistelu on yksi kalleimmista harrastuksista, mitä Tarkkailijalla on ollut, eikä hänen kohdallaan se ollut vaihtoehto, että oltaisiin vain menty jäälle. Sitäkin kyllä kokeiltiin, mutta ne kerrat päättyivät aina molemminpuoleiseen turhautumiseen. Varsinkin luistelutunneilla mitataankin lähinnä yleistä liikunnallisuutta ja vanhempien lompakon paksuutta.

Jos lasten halutaan liikkuvan enemmän, pitää ensinnäkin satsata varhaiskasvatukseen. Ja siinä nimenomaa niihin lapsiin, jotka eivät omaehtoisesti liiku, vaan viihtyvät liiankin hyvin hiekkalaatikolla tarkkailemassa. Tämä ei ole keneltäkään pois. Luonnostaan liikkuvaiset lapset nauttivat myös kaikenlaisista temppuradoista ja muista jutuista, millä rauhallisia lapsia motivoidaan liikkumaan. Vapaan leikin aikana rauhallisimpia lapsia tulisi kannustaa myös liikkumaan, mutta muistaa, että rauhallisenkin lapsen täytyy saada tehdä myös niitä juttuja, jotka häntä oikeasti kiinnostavat.

Toisekseen koululiikuntaan tulee tuoda tasoryhmät ja liikuntatuntien tulee olla yhteisiä myös eri luokka-asteiden oppilaille. Urheiluseuroissa toimitaan näin, eikä ketään haittaa, vaikka joku olisi päätä pidempi muita, jos taitotaso on suurin piirtein sama. Myös numeroarvostelusta tulisi luopua. Sen sijaan opetuksesta tulisi tehdä kurssimuotoista ja jos joku taito on jo hankittuna, voi hypätä suoraan jatkokurssille. Liikuntaa pitäisi kouluaikaina suorittaa jokin tietty määrä oppitunteja eikä kukaan saisi keskittyä vain muutamaan lajiin.

Kolmanneksi ja viimeiseksi, ja ehkä tärkeimmäksi, kaupunkisuunnittelussa tulee pitää huoli monipuolisista liikkumismahdollisuuksista. Ei pelkästään rakentamalla liikuntapaikkoja, vaan pitämällä leikkipuistoverkosto tiheänä, mahdollistamalla asiointimatkat jalan tai pyörällä, ja pitämällä ympäristö lapsillekin turvallisena. Kun tulimme vajaan puolen kilometrin matkan lasten kanssa kyläpaikasta, nämän kerkesivät matkalla valloittaa jokaikisen lumikinoksen. Onneksi tämä lähiö on kaavoitettu niin, että kävelytiet kulkevat sen verran kaukana kadusta, että lasten voi antaa mennä.

2 kommenttia:

  1. Tämä kirjoitus osui ja upposi. Kolmasluokkalaisen äitinä olen ihmetellen seurannut, miten liikuntatunneilla saadaan tapettua liikkumisen ilo ja riemu, ihan samalla lailla kuin omassa lapsuudessa. Kummallista, että liikuntatunnit eivät ole yhtään kehittyneet näinä vuosikymmeninä... Oma lapseni on fyysisesti pienempi ja heikompi kuin moni ikätoveri. Ja sen seurauksena esimerkiksi uimahallivuorot ovat yhtä itkua ja parkua jo etukäteen. Rauhallisesta uimaharjoittelusta ei tule mitään kun kaksikymmentä fyysisesti isompaa riehuu ja potkii vieressä pienessä altaassa. Arempi vetäytyy syrjään suosiolla. Olen tästä asiasta opettajalle puhunut (joka vuosi), mutta ei tähän näytä muutakaan vaihtoehtoa olevan. Sama meno näyttää jatkuvan useimmissa lajeissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpa kurjaa! Meillä tilanne ei vielä ole noin pahaksi äitynyt, vaikkei liikunta ole Tarkkailijankaan lempiaine. Toimintaterapeutti on ollut kerran liikuntatunnila mukana ja antanut neuvoja opettajalle, miten Tarkkailijan kanssa tulisi toimia. Kiltisti opettaja miettikin omia toimintatapojaan, kun palaute tuli toiselta ammattilaiselta eikä vanhemmilta.

      Toimintaterapiaan saa lähetteen kouluterveydenhoidon kautta. Meille se tuli jo neuvolasta.

      Poista