Kun Sähikäinen syntyi, tämä teki heti ensi parkaisusta selväksi, että haluaa tulla kuulluksi. Tarkkailija piti vastasyntyneenä pientä somaa ääntä. Tämä tyttö taas ei. Aluksi oli kyllä silti helppoa. Olin varautunut imetysmaratoneihin, Tarkkailijalla oli tapana nautiskella, tuntikausiakin. Sähikäinen söikin kymmenkunta minuuttia tehokkaasti, röyhtäisi ja nukahti. Imetin nojatuolissa ja sen viereen nostettiin toinen tuoli. Imetyshetki tiesi Tarkkailijalle lukuhetkeä.
Olin kuullut rintarairaivareista. Luulin kokeneenikin sellaisia. Väärinpä luulin. Ensin kelpasi vain toinen tissi istuessa ja toinen makuulla. Sitten en voinut puhua. Sitten imetys sujui vain liikkumattomana makuuhuoneen hiljaisuudessa. Kiukkusi Tarkkailijakin joskus hidasta herumista, mutta kun syöminen pääsi vauhtiin, olisi voinut pommin räjäyttää.
Rintaraivareita kesti puolisen vuotta. Tarkkailija oli vihainen: imetyshetkethän ovat lukuhetkiä! Tarkkailija kävi päälle, teki kaikkensa, jotten imettäisi. Jos liikahdin tai äännähdin, Sähikäinen alkoi parkua. Silloin äiti ei nähnyt poikaansa. Emo näki hirviön, joka uhkasi imeväistä. Siinä oli jotain hyvin alkukantaista. Ne hormonit!
”Meillähän eivät kolmevuotiaat päätä, kuinka pitkään vauvaa imetetään”, oli päätös ja se piti. Onneksi oli isä, joka viihtyi kotona. Onneksi oli Pikku Kakkonen, jonka ääreen Tarkkailija liimautui tunneiksi. Onneksi oli ruokalautanen, jonka äärellä Tarkkailija viihtyi tunninkin yksin: vauva joka haaveili tissillä, oli kasvanut pojaksi, joka haaveili ruokapyödässä. Onneksi oli potta, jolla Tarkkailija saattoi istua kirjan kanssa tunninkin, jos kukaan ei hätistellyt pyyhkimään.
Onneksi oli päiväkoti. Minulle ei missään vaiheessa paheksuttu, ettei Tarkkailija ollut vauva kanssa kotona. Odotusaikana pähkäilin, vaihtaisinko päiväkodin seurakunnan kerhoon. Lastentarhanopettaja neuvoi jatkamaan päiväkodissa. Olen jälkeenpäin miettinyt, oliko hän jo havainnut jotain, mikä minulle valkeni myöhemmin.
Tarkkailija oirehti kotona. Tarkkailija oirehti päiväkodissa. Päiväkodissa hänellä oli muutakin ajateltavaa. Oli muutakin tekemistä kuin hakea äidin huomiota hinnalla millä hyvänsä. Siellä oli kirjoja. Niitä luettiin ja luettiin. Ihan huolestuttiin, miten joku voikin näin tykätä kirjoista.
Vauvasta tuli taapero. Taaperosta tuli leikki-ikäinen. Leikki-ikäisen kaverilla on pikkusisko, vielä vauva. Sellainen olisi meilläkin tosi kiva. Tarkkailija lyttäsi Sähikäisen haaveet, muisteli vauva-aikaa ja imetyksiä: ”Kun sinä olit vauva, meillä oli kyllä tosi tylsää!”
Nyt ei ole tylsää. Lapset ovat kuin ovatkin parhaita lahjoja toisilleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti