6. huhtikuuta 2014

Kun kaikki muutkin

Olen ihmetellyt, mikseivät meidän lapset ole koskaan vedonneet siihen, että kyllä hekin, kun kerran kaikki muutkin. Meillä on vielä monissa asioissa varsin omaperäiset säännöt. Varsinkin ruutuaikaa on meillä rajoitettu todella paljon verrattuna siihen, mitä yleensä pidetään hyväksyttävänä. Janna Rantalaa lukiessa ymmärsin, miksi näin on. Koska minä en käytä kasvatuksessa julkilausumatyyliä, en vetoa perheen ulkopuolisiin "auktoriteetteihin", vaan sanon, miten minä haluan lasteni toimivan, niin nämäkään eivät vetoa perheen ulkopuolisiin, vaan tyytyvät siihen, että meidän perheessä mennään meidän perheen säännöillä. Tai jos eivät tyydy, niin vänkäävät muuten vastaan. Ainoastaan kerran Sähikäinen on vedonnut päiväkodin työntekijään, yhteen niistä, joita hän tietää minun arvostavan. Sekään ei mennyt läpi.

Minusta on jotenkin omituista vedota johonkin ulkopuoliseen Tahoon. Toki lueskelen suosituksia ja kasvatusoppaita, mutta loppuviimeksi minä päätän, miten meillä toimitaan. Tai siis... kyllä tuolla miehelläkin on omia mielipiteitä ja välillä väännetään rajusti, vieläpä kaikkien sääntöjen vastaisesti lasten aikana. Kun ei kaikkia tilanteita voi nyt vain ennakoida ja sopia etukäteen. Mutta kuitenkin. Omaehtoisuus ei ole yhtään huono piirre ihmisessä: sitä ottaa itse vastuun päätöksistään ja tekemisistään eikä piiloudu kenenkään selän taakse. Ei kotona, ei myöskään esimerkiksi harrastuksissa tai työpaikalla. Yhtenä esimerkkinä partiokaverin kanssa väänsimme siitä, muodostammeko tulevalla toimintakaudella ryhmät kaavamaisesti keskusjärjestön ohjeiden mukaan vai käytämmekö omaa harkintaa.

Kohtasin julkilausumatyylin, kun Tarkkailija aloitti päiväkodista alta kymmenkuisena. Kertaalleen oli jo varmistettu, että hän saa ruokansa suositusten mukaisesti suolattomana. Sitten se ei enää ollutkaan selvää. Hoitaja selitti minulle, etteivät muut vanhemmat ole niin tarkkoja. Aikaisemmin alle vuoden ikäisille ei ole tarvinnut antaa suolatonta ruokaa. Mietin itsekseni, että en ole vastuussa muista lapsista kuin omastani ja haluan silti hänelle suositusten mukaisesti suolattoman ruoan. Se on erityisruokavaliona helppo toteuttaa. Sitä paitsi meillä syö edelleen perhe puuronsa suolattomana ja lapset valittavat päiväkodin suolatun puuron olevan pahaa.

No eihän tämä mihinkään riittänyt. Kun hoitajalle sanoin ei, lastentarhanopettajakin kovasti kysyi, että onko nyt ihan pakko. Tässä välissä ehti olla neuvolakäynti ja pystyin vetoamaan neuvolan terveydenhoitajan auktoriteettiin. Vänkääminen loppui siihen. Minuun käytettynä julkilausumatyyli "kaikki muutkin vanhemmat" ei toiminut, mutta minä pystyin käyttämään julkilausumatyyliä "neuvolassakin oltiin sitä mieltä että" saadakseni mitä haluan. Sama on toistunut monta monituista kertaa. Minua äitinä ei ole uskottu, mutta olen aina jostain löytänyt sen sopivan julkilausuman, johon vedota. Sen jälkeen mutina on loppunut. Veikkaan, että julkilausumatyyli onkin kautta vuosikymmenten ollut hyvin yleisesti käytetty kasvatusmenetelmä eivätkä aikuiset ihmiset edes tajua, miksi heistä on niin tärkeää aina vedota johonkin Tahoon ja miksi se ei kaikkien ihmisten kanssa kuitenkaan toimi.

Kaikki hyvin siis? On ja ei. Ensinnäkin minua ärsyttää turha työ ja vaiva, mitä tilanteeseen sopivan julkilausuman löytäminen väistämättä vaatii. Toisekseen, julkilausumatyyli käy tälle yhteiskunnalle kalliiksi. Siitä seuraa aivan turhia lääkärikäyntejä, joilla lääkäri kirjoittaa todistuksen koulua tai päiväkotia varten suoraan vanhemman sanelusta. Hurjin kuulemani tarina kertoo terveyskeskulääkäristä, joka oli kirjoittanut päiväkotia varten lääkärintodistuksia siitä, että lapsi ei enää tarvitse päiväunia. Eikä pelkästään lääkärien aikaa tuhlata. Olen joutunut selvissä asioissa vaivaamaan erityisopettajaa, kun luokanopettaja ei ole muuten minua uskonut.

2 kommenttia:

  1. Minäkin juuri luin Janna Rantalan kirjan (ja olen siitä kirjoittamassa blogiini). Mielenkiintoista pohdintaa julkilausumista. Meilläkin on pitkälti erilaisia sääntöjä kuin monissa tuttavaperheissä, esim. juuri ruutuaikaan, kännyköihin jne. liittyen. Ja aika vähän lapset vetoavat siihen, että "kun muillakin on". Toki tuotakin välillä kuulee, kun pojat ovat jo 8 v ja 10 v, mutta kumpikin tyytyy aina siihen, että meidän perheessä ajatellaan ja tehdään näin.

    Täytyykin tutkia blogiasi tarkemmin ja lukea vanhoja tekstejä. Aurinkoisia kevätpäiviä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, meillä lapset ovat nuorempia. Voi olla, että tämä "kun kaikki muutkin" -vaihe on vasta tulossa.

      Poista