17. maaliskuuta 2015

Nykyvanhempien vika (kun kirkosta erotaan)

Kun ylisuuressa päiväkotiryhmässä parivuotiaalta menee hermot ja hän lyö hoitajaansa, vika on tietenkin vanhemmissa, jotka eivät ole osanneet pistää rajoja lapselleen. Tähän on jo totuttu. Lasten kanssa työskentelevä voi aina syyttää työoloistaan lasten vanhempia. Vanhemmat ovat siinäkin mielessä näppärä syntipukki, että työolojen korjaaminen muuten maksaisi rahaa. Nyt olen oppinut, että nykyvanhemmat ovat vastuussa myös siitä, kuinka kirkon jäsenmäärä se vain laskee.

Olen jo vuosia melunnut siitä, miten vaikea työssäkäyvän äidin on löytää seurakunnasta tukea lastensa kristilliseen kasvatukseen. Arkisin päiväsaikaan järjestetään kyllä ties mitä kerhoa ja päiväkerhoa, mutta ne tavoittavat vain kotihoidossa olevat lapset. Pyhäkoulu on tiettävästi olemassa, mutta Tarkkailija oli omassa pyhäkoulussaan kevätkauden ainoa kävijä. Sen jälkeen pyhäkoulua ei tässä vieressä ole ollut. Viime keväänä kävimme muutaman kerran vähän kauempana Sähikäisen kanssa pyhäkoulussa ja pyhäkouluopettaja oli kovin kiitollinen, kun tuli yksi kävijä ja hän sai vetää suunnittelemansa ohjelman.

Saan aina saman vastauksen, kun otan puheeksi, että seurakunnan pitäisi pyrkiä järjestämään lapsille sellaista toimintaa, joka vetää väkeä: Vastuu lasten kristillisestä kasvatuksesta kuuluu vanhemmille. Nuorilta aikuisilta olen taas kuullut, että kirkosta erotaan, kun koetaan, ettei kirkko ole koskaan antanut mitään. Ei haluta maksaa tyhjästä. Jotta näin. Samaan aikaan toisaalla uskonnottomien etujärjestöt eivät jätä lasten kasvattamista vanhemmille. He tekevät kaikkensa, jotta uskontopöpö ei pääsisi koulussa tai päiväkodissa lapsiin tarttumaan. Kyse ei ole vain omista lapsista, vaan kaikista, varsinkin tietysti niistä, joiden suhde kirkkoon on löyhä.

Rippikoulun osallistumisprosentti on edelleen korkea. Yksi viikko rippikoulua ei juuri lämmitä, jos se jää ainoaksi kokemukseksi kirkosta. Olen kuullut sitäkin nuorten sanovan, että moni alkaa suhtautua kirkkoon kriittisesti nimenomaa rippikoulussa, koska se on sellaista tuputtamista. Itse en näin kokenut, vaan koin rippikoulun selventävän ja selkeyttävän asioita, joista olin lapsesta saakka kuullut, yhtenä esimerkkinä kolmiyhteinen Jumala. Varmasti tilanne on ihan toinen, jos rippikoulussa ensimmäisen kerran tapaa ihmisiä, jotka puhuvat avoimesti uskonasioista.

Seurakunnan yhteydessä toimiva partio vetää kyllä väkeä. Partiolaisilla ei sitä ongelmaa pitäisikään olla, etteikö olisi lapsena tai nuorena saanut kirkolta mitään. Sen verran vahvaa taloudellista tukea moni lippukunta seurakunnalta saa. Kun tämän lisäksi partiotyöntekijä hoitaa työnsä hyvin, niin seurakunta on lippukunnalle paljon muutakin kuin sponsori.

2 kommenttia:

  1. Näin uskonnottomien etujärjestöläisenä puhun samasta asiasta kuin sinä: kirkon olisi järjestettävä itse sitä tukea ja toimintaa (kaikille!) jäsenperheilleen näiden tarpeen mukaisesti, eikä lykättävä sitä päiväkotien ja koulujen vastuulle.

    Asian voi nähdä myös niin, ettei vanhempi pidä kristillistä kasvatusta kovinkaan tärkeänä, jos ei siitä huolehdi itse, vaan odottaa että päivähoito ja koulu kyllä hoitaa sen(kin). Eikö silloin asia mene juuri oikein? Eikai kirkkoon kuuluminen ole mikään itseisarvo, vaan se hyvä elämä, jonka jotkut saavuttavat kirkkoyhteydessä, jotkut toisella tapaa, kumpaakaan tapaa lainkaan väheksymättä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä sotketaan kaksi asiaa: kristillinen kotikasvatus ja seurakunnan järjestämä toiminta lapsille ja nuorille. Vaikka pidän kristillistä kasvatusta tärkeänä, niin en pidä seurakunnan toimintaan osallistumista niin tärkeänä, että saadakseni lapseni seurakunnan kerhoon olisin irtisanoutunut työstä.

      Minusta kirkon pitää mennä sinne, missä ihmiset liikkuvat eikä odottaa seurakuntatalolla, josko esimerkiksi pyhäkouluun joku tällä viikolla tulisi. Yhteistyö päivähoidon kanssa on yksi hyvä tapa kohdata ja järjestää toimintaa alle kouluikäisille jäsenilleen.

      Poista