En ala, enkä pakota

Muistan vieläkin elävästi, miten voitin ensimmäisen taistelun Järjestelmää vastaan. Olin tuolloin neljännellä. Siis Tarkkailijan ikäinen. Koulussa kannustettiin kovasti lukemaan kirjoja. Piti raportoida jokainen lukemansa kirja erillisellä A4:lla. Tätä oli tehty jo edellinen talvi. Luettujen, mutta raportoimattomien kirjojen kasat kotona sen kun kasvoivat. Välillä palauttaminen ajoissa kirjastoon ei onnistunut ja uusiminen vain koulua varten tehtävän raportoinnin vuoksi tuntui hölmöltä.

Teimme vanhempieni kanssa yhteisen päätöksen. Emme ala. Tämä riitti. Neljännellä en raportoinut kouluun ensimmäistä lukemaani kirjaa. Opettajaa tämä selvästi jurppi, mutta hän halusi pysyä väleissä vanhempieni kanssa. Olihan isäni pidetty kollega. Niinpä kuulin koulussa, kuinka opettajan tytärtä, toisin kuin minua, tällainen raportointi ja mahdollinen parhaan lukijan palkinto motivoisi kovasti. Tai, että hän ei oikein tiedä, miten tuon kirjallisuuden ja lukemisen oikein arvioi sellaisen oppilaan kohdalla, joka kyllä lukee paljon, muttei siitä kouluun raportoi.

Tänään tuli Tarkkailija koulusta ja kertoi, että nyt tuli kyllä kaikkien aikojen tyhmin juttu. Hänen pitäisi raportoidan kouluun kaikki lukemansa kirjat ja katsomansa elokuvat. Että hän ei kyllä siihen ryhdy. Kysyin, tuliko tämä äidinkielen tunnilla, johon Tarkkailija heti, että tuli. Ei kai tässä voi muuta sanoa kuin, että on se vaan äitinsä poika.