6. kesäkuuta 2013

Kun ei ei ole ei

En pidä muutoksista. En uusista asioista. En, jos ne tulevat yllättäen. Silloin on turvallisinta sanoa heti ei. Niin sanoo Tarkkailijakin. Ja Sähikäinen. Ja lähes kaikki meille läheiset. Ja moni työkaverinikin. Meille ei ei ole ei. Meille ei on keskustelunavaus. Ei muuttuu eiksi vasta kun on testattu, onko tällä kertaa kyse vain muutosvastarinnasta, vai onko sille eille jotkin pitävät perusteet.

Ihmiset voidaan tässäkin asiassa jakaa karkeasti ottaen kahteen ryhmään: niihin, jotka ottavat ein einä ja niihin, jotka alkavat vängätä. Näitä ryhmiä voi luonnehtia myös toisin: niihin, jotka sanoessaan ei, myös tarkoittavat sitä, ja niihin, joille se ei nyt vain on tapa reagoida uusiin juttuihin. Kun näiden ryhmien edustajat kohtaavat, syntyy usein mielenkiintoisia tilanteita. Toisen erilaisuutta on vaikea kohdata ja syntyy väärintulkintoja.

Kun vänkääjä sanoo jyrkästi ei, hän ei välttämättä tarkoita sitä. Hän odottaa, että toinen alkaa vängätä ja että kohta syntyy hyvä väittely. Lopulta päästään kuitenkin yhteisymmärrykseen ja molemmat ovat tyytyväisiä. Jos toinen ei alakaan vängätä, niin siitä ei hyvää seuraa. Toinen vaikuttaa nössöltä, joka antaa toisen jyrätä, ei yritäkään pitää kiinni siitä, minkä oikeaksi kokeen. Jos taas vänkääjälle sanoo ei, eikä ole valmis keskustelemaan ja tarvittaessa muuttamaan mieltään, vänkääjä pitää toista joustamattomana jääräpäänä, joka ei usko järkipuhetta.

Tyypillinen vänkääjä tuntuisi olevan mies, esimerkiksi diplomi-insinööri. Kasvatusalalta tuntuu taas löytyvän paljon naisia, joille ei on ei ja sillä hyvä. Olenkin hyvin tyytyväinen, että aikoinaan aineenopettajan soveltuvuuskokeessa, kun kyseltiin muista mahdollisista urasuunnitelmista, minulle suositeltiin lämpimästi tutkijan uraa ja että otin neuvosta vaarin.

Meidän muksumme kasvavat ympäristössä, jossa saatetaan sanoa jyrkästi, mutta sitten muuttaa mieltä. Tärkeää onkin opettaa, missä tilanteissa ei kannata ryhtyä vänkäämään. Että on hetkiä, jolloin käsky on käsky ja sillä hyvä. Yksi tällainen hetki oli silloin, kun soitin lentokentältä miehelle, että passi unohtui kotiin, hae se ja tuo tänne, aikaa on 43 minuuttia. Kun ei tuhlattu aikaa vänkäämiseen, ehdin passin kanssa viimeisten joukossa koneeseen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti