7. lokakuuta 2013

Syyllinen olo

Huomasin, että Tarkkailija oli koulussa opetellut Isä meidän -rukousta. Oli opetellut, mitä tarkoittaa synti, mitä kiusaus. Myöhemmin... Tarkkailija oli hölmöillyt, oli joutunut kiusaukseen ja tehnyt tuhmuuksia. Lapsen koko olemuksesta näki, että tuntui pahalta. Kerroin hänelle salaisuuden: kun minulla on tuollainen olo, minä rukoilen. Isä ei usko, että Jumalaa on edes olemassa, mutta kummasti se rukoileminen vain auttaa. Tarkkailijan ilme kirkastui, hän puki pyjaman päälleen ja lähti iltapalalle.

Kummitätini sanoi kerran, että vaikkei Jumalaa olisi olemassa, hän uskoisi silti, koska tämä sanoma on niin hyvä. Aina voi aloittaa alusta, hölmöilyt voi jättää taakseen. Syyllisyyden tunteesta voi päästä irti. Syyllisyyden tunne on hyvä tunne. Se ohjaa toimimaan oikein, mutta syyllisyyteen ei saa jäädä vellomaan. Tarvitaan armoa, on oltava armollinen itselleen ja muille. On päästävä eteenpäin.

Syyllisyyden tunteesta voi päästä eroon myös selittämällä kaiken itselleen parhain päin. Oikeastaan kaikki oli Jonkun Muun syytä. Silloin kovettuu, muuttuu hyvin ikäväksi ihmiseksi. Ei sellaista ihmistä kukaan halua lähelleen.

Tarkkailija on perfektionisti. Niin kuin olen minäkin. On todella vaikeaa tunnustaa toimineensa väärin. Edes itselleen. Ehkä me joskus senkin opimme. Siihen saakka: oman uskonnon opetus on hieno asia. Kun koulussa opetetaan peruskäsitteet, kotona voidaan mennä suoraan asiaan.

4 kommenttia:

  1. MInä taas näen peruskoulun tehtävänä antaa lapselle välineitä käsitellä hengellisiä ja uskonnollisia asioita suoranaisen uskonnon käsitteiden tai uskonopetuksen sijaan. Uskonopetus taas on kotien ja seurakunnan asia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan: koulu opettaa omaan uskontoon liittyvät peruskäsitteet (kuten synti tai kiusaus). Kotona sitten, mihin uskotaan ja mihin ei uskota.

      Poista
  2. Ihana teksti ja ihanasti hoidettu tilanne lapsen kanssa! :)

    VastaaPoista