12. heinäkuuta 2015

Kuka muutti säännöt?

Joskus muinoin ajattelin, että ensin opiskellaan, sitten mennnään töihin. Ensin työ voi olla määräaikainen, mutta ennemmin tai myöhemmin saadaan se vakipaikka, josta jäädään eläkkeelle. Ei se sitten ihan niin tainnutkaan mennä. Jo opiskelu lamavuosina vihjasi, että mitkään työpaikat eivät ole ikuisia. Joku on mennyt muuttamaan työelämän sääntöjä.

Nousukaudella oli hyvä aloitella työuraa. Ei ollut kiire hankkiutua vakipaikkaan, vaan yliopistoihinkin virtasi rahaa. Väitöksen jälkeen olin hetken aikaa ihmeissäni, että mitäs tässä nyt keksisi. Samaan aikaan arvoin, että pitäisikö aloittaa lapsettomuushoidot vai odottaa vielä hetki. Jos se on vain tämä stressi. Vakipaikan saamisessa stressi helpotti, mutta lasta ei silti kuulunut. Vajaan vuoden päästä, ekasta clomikierrosta, viimein tärppäsi. Myöhemmin tajusin, että en ollut yhtään laskelmoinut clomien ottamista: Tarkkailija syntyi pari päivää ennen joulua. Meille oli annettu poika ja elämä hymyili.

Sähikäistä odottaessa jäin äitiyslomalle hämmentävissä tunnelmissa. Kuukautta myöhemmin alkoivat YT:t. Muistan vielä sen paikan ja hetken, kun uutisia luin. Neuvolassa kätilö yritti lohduttaa kertomalla, ettei äitiyslomalla olevaa voida irtisanoa. Ei voida ei, mutta jos työtehtävä häviää, niin ei oikein ole sitä tuttua työpaikkaa mihin palata. Muutamaa kuukautta myöhemmin kävin Sähikäistä työpaikalla näyttämässä ja kuulin, että koko tiimillä työt jatkuvat. Oli tuttu työpaikka, mihin palata.

Nyt taisi alkaa jo viides YT-kierros, jossa olen kohteena. Pikkulapsivaiheen yli olen saanut tehdä samaa työtä ja siitä täytyy olla kiitollinen. Kun Sähikäinenkin on jo menossa eskariin, on monella tapaa helpompi aloittaa työnhaku. Silti sitä hiljaa toivoo, että joskus pääsisi työhön, jonka pysyvyyteen voisi luottaa. Sellaista työtä ei vain taida enää nykymaailmassa olla. Johan sitä monet kirkkoherratkin ovat joutuneet sivuun, kun seurakuntia on yhdistelty.

4 kommenttia:

  1. Niinpä. Itse en ole yksiäkään YT:itä kohdannut, mutta vanhempainvapaalta paluu on aina ollut yhtä jännää. Koskaan en ole palannut samaan hommaan, vaikka tittelini onkin nimellisesti pysynyt samana ja lähin tiimikin suurin piirtein. Silti varsinainen työ on ollut ohi oman parhaan kompetenssini, ja myös valitettavan paljon sillisalaattia: muiden perhevapaiden tuuraamista, yleismiesjantusen hommia eli niitä paskaduuneja joita kukaan muu ei ole halunnut, sellaista heittopussina olemista. Silti olen yrittänyt olla kiitollinen, että edes ON se vakityöpaikka ja varsinkin vakipalkka, mihin palata. Eipä nuokaan silti estä tylsistymistä ja toivomista, että vielä joskus löytyisi se unelmaduuni, jossa saisi oikeasti itsekin loistaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on ollut, jos ei ihan unelmatyö, niin melkein ainakin, sellainen, mihin on ollut äitiyslomalta hyvä palata. Vain tämä yt-kierre ja syyt sen takana... olen selvinnyt sillä, että yritän olla murehtimatta asioista, joihin en voi vaikuttaa.

      Poista
  2. Musta tuntuu -tietämyksellä (ja vähän tietokirjatietonakin) tää vakitöiden kausi on ollut yhtä lyhyt kuin heinäseipäiden... Kaikkihan tuppaavat haikailemaan kautta, jolloin maaseudulla oli kauniit heinäseipäät noiden valkoisten jättimunien tilalla. Ja kuitenkin heinien seivästys oli vain joidenkin vuosikymmenien tapa, yleistyi 1900-luvun alussa ja loppui jo 1970-luvulla - mikä on tosi lyhyt aika noin historiallisesti ottaen. Samoin on vakinaisten töitten kanssa. Jo 1800-luvun lopulla syntyneen isoisäni ja hänen ystäviensä elämäntarinoista havaitsee, että kaikilla oli ihan silppu työhistoria. Ihan sellainen, jossa elämä saattoi koostua päivän pituisista työpesteistä - niin kuin nykyisillä nollasopimuksellisilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin. Tosin ennen maailmassa, sääty-yhteiskunnassa oli myös pysyviä virkoja, kuten kirkkoherra. Ammattiyhdistysliikkeen nousu toi vakityöt kaikelle kansalle, mutta nykyään ei tunnu olevan sellaista työpaikkaa, mitä ei voisi menettää.

      En tuossa jutussa kuitenkaan peilaa kokemuksiani maailmanhistoriaan, vaan vain omiin odotuksiini elämästä ennen 90-luvun lamaa. Silloin kaikilla aikuisilla tuntui olevan se vakipaikka, mistä moni sitten jäikin eläkkeelle (ja toisilta taas lähti lamavuosina työpaikka alta). Sitä en lapsena tietenkään oikein osannut hahmottaa, että esimerkiksi isoisäni lähti ylioppilaskirjoituksien jälkeen talvisotaan ja aloitti opintonsa vasta jatkosodan jälkeen.

      Poista