Voisko joku suomentaa

Kun minulla oli vielä aikaa omille harrastuksille, aloitin työväenopistossa saksan opiskelun. Jatkoin sitä viisi ja puoli vuotta - siihen saakka, kun lasten harrastukset täyttivät illat. Kimmoke lähteä saksaa opiskelemaan tuli työmatkalla. Yritä siinä nyt olla vakavastiotettava asiantuntija, jos joudut ravintolassa kysymään, mitä ruokalistassa oikein lukee. Työasiat hoidettiin kyllä englanniksi, mutta kaikki muu. Lupasin viedä Tarkkailijan Saksan Legolandiin, jos hän ottaa A1-kieleksi saksan. Nyt piti lupaus lunastaa.

Kuka muutti säännöt?

Joskus muinoin ajattelin, että ensin opiskellaan, sitten mennnään töihin. Ensin työ voi olla määräaikainen, mutta ennemmin tai myöhemmin saadaan se vakipaikka, josta jäädään eläkkeelle. Ei se sitten ihan niin tainnutkaan mennä. Jo opiskelu lamavuosina vihjasi, että mitkään työpaikat eivät ole ikuisia. Joku on mennyt muuttamaan työelämän sääntöjä.

Aamulypsylle!

Tänä aamuna muu leiri seisoi jo ringissä kämpän edessä. Vain kaksi telttakuntaa puuttui: meidän perheemme ja murrosikäiset tarpojat. Leirin herätykset eivät ihan menneet lehmien mukaan, mikä sinällään olisi sopinut leirin teemaan, muttei juuri muutakaan. Me nyt olemme toivottomia iltavirkkuja: kun lasten lomaillessa päiväkoti ei määrännyt tahtia, menin töin vasta kymmenen maissa. Myös Tarkkailijan lomarytmi on kerinnyt menemään hyvin iltapainotteiseksi. Jäin silti enemmänkin miettimään, onko partioinnostuksen lopahtamisella tarpojaiässä ja aikaisilla aamuherätyksillä jotain yhteyttä. Murrosikäiset kun ovat ihan biologisista ja hormonaalisista syistä kaltaisiamme iltaihmisiä.

Uudestaan!

Sikäli mikäli facea on uskominen, sukujuhannukset rakkaiden kanssa ovat niin ihania. Jostain syystä moni sukujuhannustaan hehkuttanut on seuraavina vuosina hehkuttanut ihan toisenlaista juhannuksenviettoa. Meidän sukumme ei tyydy viettämään vain juhannusta yhdessä. Seuraavana viikonloppuna otetaan uusiksi ja mennään Kirjoille. Tänäkin vuonna jälkimmäinen viikonloppu oli ensimmäistä onnistuneempi.

Ihan semmoinen pieni juttu vaan

Tajusin toissailtana, että siitähän on kaksikymmentä vuotta, kun minä kesän alussa kävin partiojohtajien jatkokurssin toimintaosan, arkikielessä Ko-Gi - leirin. Turha kai sanoa, että koin itseni tuolloin varsin nuoreksi, varsinkin kun samassa vartiossa oli yksi nelikymppinenkinkin. Samanikäinen kuin minä nyt. Vaikka kävinkin Ko-Gin juuri oikealla hetkellä, partioburnoutin uhatessa, en voi olla miettimättä, millaista tuo leiri olisi kokea aikuisena. Oma kehittämistehtävänikin tuntui kovin pieneltä ja mitättömältä. Pistin lippukunnan juhlaperinteitä uusiksi.

Aurinkoista juhannusta!

Mökillä satoi. Koko porukka, kolme sukupolvea pienissä tiloissa ja alkeellisissa olosuhteisssa. Heti kun sade taukosi, lapset komennettiin pihalle leikkimään ja siitä hyvästä piha muuttui savivelliksi. Otimme veljeni kanssa valokuvia aina, kun aurinko hiukankin pilkahti ja jaoimme niitä facessa. Sehän on se paikka, missä näytetään vain se aurinkoinen puoli omasta elämästä.

Menkää ja tehkää

Aina silloin tällöin tulee seurakunnassa toimiessa sellainen tunne, että elän aivan toisenlaisessa maailmassa, missä moni muu seurakunta-aktiivi. Nyt viimeisimpänä kuulin kuinka nykyvanhemmat ovat ulkoistamassa lastensa kristillistä kasvatusta, oliko se nyt kirkolle, ja heidät pitäisi opettaa kasvattamaan lapsensa itse. Niin siis, nykyään lasten kristilliseen kasvatukseen ei saa juuri tukea sen enempää koulusta kuin päivähoidosta. Koko yhteiskunta on muuttunut moniarvoiseksi. Uskonto on muuttunut yksityisasiaksi. On ihan luonnollista odottaa, että sen tuen saa seurakunnasta.