Isänmaallisuutta ilman viharetoriikkaa

Luin parissa päivässä Ville Kivimäen Tieto-Finlandia voittajan Murtuneet mielet. Kirja herätti paljon ja monenlaisia ajatuksia, mutta tartun nyt pieneen detaljiin. Vaikutusvaltaisin suomalainen sotapsykiatri oli Sven E. Donner. Nimi tuntui heti tutulta. Aivan oikein: hän oli perustamassa Toimen poikia ja pitkään lippukunnanjohtajana (1913-1927), Suomen vapaan partioryhmän (SVPR) puheenjohtaja (1917-1963) ja sodan jälkeen Suomen Partiopoikajärjestön ylijohtaja (1957-1963). Yksi kirjan kuvituskuvista on 1930-luvulta, partioasussa, nappulat kaulassa, ilman Hopeasutta n:o 3, jonka hän sai vuonna 1933. Donneria Kivimäki luonnehti hyvin isänmaalliseksi, mutta ilman Suomessakin 30-luvulla hyvin yleistä viharetoriikkaa. Syyksi hän arveli Donnerin partiolaisuutta ja partioliikkeen kansainvälisyyttä.

Aina silloin tällöin kuulen jonkun puhuvan isänmaallisuudesta pahana asiana. En ole koskaan ymmärtänyt miksi näin. Omaan yhteisöön on hyvä kiinnittyä ja lähteä rakentamaan ystävyyttä yli rajojen, olivat ne rajat sitten kunnanrajoja, maakuntarajoja tai valtionrajoja. Tai jotain ihan muita rajoja. Ei siinä, että arvostaa omaa maataan ja haluaa toimia sen hyväksi, ole mitään pahaa. Ei se ole muilta pois, päin vastoin, hyvässä maassa on hyvä parantaa myös maailmaa, toimia koko ihmiskunnan hyväksi. Vaikka partiolupaukseen ihmiskunta tuli isänmaan rinnalle vasta 70-luvun alussa, nykyään luvataan rakastaa omaa maata ja maailmaa, ajatukset kansainvälisestä partioveljeydestä ovat peräisin ihan toiminnan alkuajoilta.

Viharetoriikka maailmasta ei ole hävinnyt mihinkään: kuulee sitä Suomessakin. Partiolaiset näkyvät ehkä eniten paitsi partioviikolla myös itsenäisyyspäivänä nostamassa lippuja salkoon. Viime itsenäisyyspäivän jälkeen kulki FB:ssä meemi: "Partiolaiset susta yli-isänmaallisia? Pitäisi jättää Suomen lippu ääriliikkeille ja idiooteille?" Voiko tätä tämän paremmin sanoa?