22. kesäkuuta 2014

Mutta minä tunnen lapseni

Olen viime viikkona seurannut kentän laidalla Sähikäisen jalkapallotreenejä ja kahta peliä. Tämä on minulle ihan uusi juttu. Ohjaajat, jotka ohjaavat lapsia vanhempien silmien alla. Kun meillä on partiossa syksyn ensimmäinen kerta, totean aloitteleville sudenpennuille, että nyt sanotaan vanhemmille heipat ja että tulevat hakemaan tunnin päässä. Koulussa opettaja lähetti heti ensimmäisenä päivänä vanhemmat nopeasti ulos luokasta. Päiväkodissa sai seurailla pidempään, mutta silloin lapsi oli selkeästi vanhempansa kanssa ja vastuulla. Jos päiväkodilla aamulla pidempään viipyy alkaa tulla vihjailua, sama pitkäksi venähtävän kotiinlähdön kanssa.

Kentän laidalla, etenkin peleissä, vanhemmilla on kova tarve neuvoa ja kannustaa omia lapsiaan. Minäkin olen palauttanut kesken peliä kukkia poimimaan karanneen Sähikäisen takaisin vaihtopenkille ja lahjonut jäätelöllä tämän harjoituksissa potkaisemaan palloa maalia kohti, kun häntä selvästi jännitti, että osaako, ja kun jännitys purkautui peeloiluna. Olen silti sitä mieltä, että mitä vähemmän vanhemmat puuttuvat lastensa tekemisiin harjoituksissa tai peleissä, sitä parempi. Lapset menevät ihan sekaisin ja se purkautuu levottomuutena, jos ei ole kaikille selkeää, kuka kentällä määrää. Toisen äidin kanssa kun tässä puhuttiin, hän totesi, että näinhän se on, mutta on vaikea olla puuttumatta, koska hän on se joka tuntee lapsensa.

Totta. Tästä syystä en enää osaa olla puuttumatta siihen, mitä päiväkodissa tai koulussa tapahtuu. Tarkkailijan ensimmäisinä päiväkotivuosina luotin siihen, että työntekijät tietävät, mitä tekevät, mutta enää en luota. Käännekohta oli se, kun luin neuvolaa varten kirjoitetusta paperista sellaisista ongelmista Tarkkailijan kanssa, joissa olisi riittänyt, että minulle olisi niistä kerrottu. Minä kun tunnen lapseni ja olisin osannut kertoa, mitä kannattaa kokeilla ja mitä missään nimessä ei pidä tehdä. Hämmentävintä oli, että sama toistui Sähikäisen kanssa, vaikka hän oli tuolloin jo tukilapsena integroidussa ryhmässä, missä olivat talon ammattitaitoisimmat työntekijät. Sähikäisenhän piti olla se tavallinen lapsi, jonka kanssa ei tule mitään erityistä vastaan. Niin hän onkin, mutta perhe, jossa on erityislapsi, ei kuitenkaan ole ihan tavallinen kasvuympäristö.

Meillä oli Tarkkailijan aloittaessa koulun melkoinen vääntö siitä, käytetäänkö koulussa sisäkenkiä. Opettajalta oli tullut selkeä ohje pistää sisäkengät mukaan ja ne olivatkin repussa, mutta huomasin, että jalkaan ne eivät koulussa mene. Opettaja ei vielä tuolloin oikein tajunnut mistä oli kysymys, vaan selitti vain minulle, miksi niitä sisäkenkiä tarvitaan. Lopulta uhkasin tulla luokkaan pukemaan ne onnettomat kengät Tarkkailijan jalkaan: heti seuraavana päivänä en kerinnyt, mutta sitten sitä seuraavana tulisin heti, kun olin toimittanut Sähikäisen päiväkotiin. Opettaja ei selvästikään tätä äiti-poika -taistoa halunnut luokkaansa ja seuraavana päivänä tuli koulusta viesti, että sisäkengät olivat jalassa. En pyytänyt valokuvaa todisteeksi.

Yhtä kaikki, minusta kentän laidalla on hyvä antaa valmentajille työrauha. Samoin päiväkodilla, jos sattuu tulemaan lasta hakemaan, kun on tilanne päällä. Jos sitten on jotain sanottavaa, niin keskustelut käydään aikuisten kesken, kun tilanne on ohi. Sähikäinen on tainnut jo oppia siihen, että äidillä on aina jotain sanottavaa työntekijöille, koska hän pitää harvemmin kiirettä lähdön kanssa ja jos on leikki kesken, hän suorastaan kehottaa keskustelemaan työntekijän kanssa. Aina silloin tällöin työntekijällä on tilanne päällä jonkun toisen lapsen kanssa. Silloin en mene juttelemaan, vaan annan hoitaa tilanteen loppuun. Jos on kiire, käymme vain huikkaamassa pikaiset heipat.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti