Talvella rupesin lukemaan Muumikirjoja Tuhotulvasta alkaen. Kun päästiin Pyrstötähdestä kohtaan, missä urhoollinen Muumipeikko pelastaa Niiskuneidin hengen niin... niin huomasin siinä sitten, että Tarkkailija luki samanaikaisesti minulta salaa Aku Ankkaa ja Sähikäinen yritti karata leikkimään legoilla. Kummallakaan ei ollut mitään tajua siitä, mitä kirjassa tapahtui. Lukeminen jäi tauolle.
Yhdessä vaiheessa luin Tarkkailijalle paljonkin. Tuolloin luetut kirjat on arvosteltu Kalaksikukkoon. Hän kuunteli ihan mielellään, eikä vähiten siksi, että Sähikäisen ollessa alta parivuotias se oli yksi niistä hetkistä, kun hän sai äidin kokonaan itselleen ja myönteistä huomiota.
Jossain kohtaa havahduin siihen, että Sähikäinen oli sen ikäinen, että Tarkkailijan kanssa oli tuossa iässä luettu jo koko Kirsi Kunnaksen tuotanto, mutta hänelle vain, kuinka Pikku Leo on uninen. Siinä sitä sitten siirryttiin yhteisiin iltasatuihin, mutta homma ei oikein koskaan kunnolla toiminut. Kun oltiin kerran jo luettu Lingdreniä, niin paluu kuvakirjoihin ei tätä äitiä oikein napannut.
Nyt aloimme taas Sähikäisen kanssa lukea kirjoja. Se alkoi vähän niin kuin puolivahingossa: käytiin Vimmerbyssä ja luettiin "Osaa Lottakin ajaa" joka ilta. Siitä sitten jatkettiin muilla Lotta-kirjoilla ja toivottavasti muullakin Lindgrenillä. Tänään minulle tuotiin kyllä Viiru ja Pesonen, mutta on se sentään laadukasta ruotsalaista lastenkirjallisuutta.
Samaan aikaan toisaalla, on Tarkkailija alkanut lukemaan Pottereita: tasainen hihitys vain kuuluu. On ihan kuin isänsä yli kymmenen vuotta sitten, kun hän sinkkukämppäni sohvalla ekoja Pottereita luki ja hihitti. Ajattelin, että Tarkkailijakin voisi tulla kuuntelemaan, kun luen Sähikäiselle. Mitä vielä! Hän ilmoitti, että makuuhuoneessa luetaan Pottereita ja me saamme mennä muualle häiritsemästä. Sähikäinen ei tunnu olevan tästä lainkaan pahoillaan: saa kerrankin äidin kokonaan itselleen ja myönteistä huomiota.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti