Lippu saapuu

Tarkkailijan koululla oli juhlat. Juhla alkoi lipun saapumisella. Yhtäkkiä tajusin seisovani käsi partiotervehdyksessä. Siinä piti sitten äkkiä päättää, että alanko raapia päätä sen näköisenä, kun en olisi mitään partiotervehdystä tehnytkään, lopetanko tervehtimisen kesken kaiken vai jatkanko loppuun saakka. Totesin, että tämä on oikeastaan minun ja Suomen lipun välinen asia ja jatkoin loppuun asti. Juhlan jälkeen lippu ei poistunut, joten ei tarvinnut miettiä, miten poistuvaa lippua tervehtisi: katseella vai kädellä.

Olen jo vuosia sitten ottanut tavaksi heilauttaa partiotervehdyksen, kun näen Suomen lipun salossa. Se nyt vain jotenkin kuuluu asiaan. Kun meillä on tämä maa, joka on paras meille suomalaisille. Maa, joka muuttui taas pikkuisen paremmaksi, kun eduskunta hyväksyi minunkin allekirjoittaman kansalaisaloitteen tasa-arvoisesta avioliittolaista.

Partiolaisilla on kaksi tervehdystä. Toinen on tuo käsi lipassa ja toinen on tervehtiminen vasemmalla kädellä. Kun tuossa menneellä viikolla uusille luottamushenkilöille esiteltiin seurakunnan työntekijöitä: kirkkoherra, eri alojen työntekijöiden esimiehet ja aluevastaavat, kaikki kättelivät. Olin tullut valituksi nimenomaa partiolaisena ja vastaan tuli vanhoja partiokavereita. Taas piti äkkiä päättää, että kummalla kädellä sitä tervehtisi. Jotenkin sitä toivoisi, että jos valitsee sen vasurin, niin se menisi molemmilta mahdollisimman eleettömästi.

Pukeutumistakin mietin, mutta totesin heti, että tämä seurakuntaneuvosto ei ole sellainen paikka, jossa käytetään huivia. Nappulat otin matkaan, koska ne ulkopuolisten silmissä ovat vain... erikoinen koru: kaksi nappulaa nahkahihnassa. Minulle ne ovat merkki siitä, että partiojohtajuus on nimenomaa palvelutehtävä. Seurakuntaa palvelemassa tuollakin ollaan. Tekemässä tärkeitä ja vaikeitakin päätöksiä.