Ei se ole hullu joka pyytää

Kirjassa "Lapsuus hoidossa?" Marjatta Kalliala nimeää yhdeksi suomalaisen päivähoidon epäkohdaksi sen, että perheet eivät vaadi mitään. Ei vaadita päivähoidolta laadukasta varhaiskasvatusta, vaan paikataan puutteita viemällä lapsia vielä hoitopäivän jälkeen harrastuksiin, muskareihin ja kuviskouluihin. En tiedä, onko väiteessä perää. Ainakin Sähikäinen käy vesipeuhulassa siksi, että nauttii uimisesta, eikä päiväkodilta nyt oikein voi edes odottaa uimahallireissuja.

Suomalaiseen mentaliteettiin kuuluu kyllä ajatus siitä, että jos lapsiaan ei itse hoida, niin sitten pitäisi olla kiitollinen, että joku hoitaa. Ettei kasvatusvastuuta saa sysätä päiväkodille tai koululle. Minä en ole missään vaiheessa kokenut sysääväni vastuuta mihinkään, vaikka olen halunnut tietää, mitä päiväkodissa päivän mittaan tapahtuu ja kertonut mitä itse päivähoidolta odotan. Se, että kantaa vastuun kokonaisuudesta, ei tarkoita sitä, että tekisi kaiken itse.

Pohjimmainen ongelma tässä taitaa olla se, ettei oikein eroteta pyyntöä ja käskyä. Jokaisella perheellä on omat toiveensa, toiset ovat realistisia, toiset taas on mahdoton toteuttaa. Ammattilaisten vastuulle jää sovittaa joskus pahasti ristiriitaisetkin toiveet yhteen. Useimmille on ihan sanomatta selvää, ettei maailma pyöri pelkästään heidän lastensa ympärillä. Niinhän se menee kaikilla muillakin elämänalueilla.

Yhtä kaikki, Kallialan kirja oli mielenkiintoinen katsaus päivähoidon nykytilaan yhden ammatiryhmän näkökulmasta. Sitä lukiessa teki monta kertaa mieli sanoa: "Noin minäkin olen ajatellut!" Päivähoito ei ole vain perushoitoa ja lasten varastointia työpäivien ajaksi, vaan paljon enemmän. Ainakin Hyvässä Päiväkotiryhmässä.