Oli aika, jolloin ihmettelin, ovatko aamut kaikissa perheissä yhtä mahdottomia. Odotin tuolloin Sähikäistä ja pidättelin samalla oksennusta, kun yritimme päästä liikkeelle raivoavan ja kaikin voimin vastaan pistävän pari-kolmevuotiaan kanssa. Päiväkodissa työntekijät kiukuttelivat, jos myöhästyimme aamupalalta. Se aina kruunasi muutenkin vaikean aamun, kun mielenosoituksellisesti lähdettiin kärräämään ruokakärryä keittiölle juuri sillä hetkellä, kun lopultakin pääsimme perille. Seuraavina vuosina meihin suhtauduttiin ymmärtäväisemmin, sen verran suoraa palautetta tällaisesta käytöksestä pistin keväällä palautelomakkeeseen.
Kun Sähikäinen aloitti päivähoidossa, mietin, mitä siitä seuraa, kun näitä vetkuttelijoita onkin kaksi. Yllättäen Sähikäisen kanssa aamut olivatkin paljon helpompia. Kyllä Sähikäinenkin uhmaa, mutta se on normaalia uhmaa ja Sähikäinen osaa luovuttaa, antaa periksi. Aamut helpottuivat vielä eskarivuotenakin, mutta yhä täytyi Tarkkailijaa hoputtaa. Saapumisemme päiväkodille oli aina Tapaus. Irrottautuminen äidistä kesti, kesti ja kesti. Hankalina aamuina täytyi pyytää eskariopettaja avuksi, että pääsin ylipäätään lähtemään töihin.
Tuli ensimmäinen kouluaamu, jolloin Tarkkailija oli myöhästyä. Hän ei mennyt oman vaan vasta erityisluokan kanssa sisään. Luokkatoverit olivat kuitenkin olleet vielä naulakoilla, Tarkkailija oli riisuutunut nopeasti ja kerinnyt muiden mukana luokkaan. Vielä illalla Tarkkailija muisteli, että oli se vaan hyvä juttu, että muut olivat vielä naulakoilla.
Nyt Tarkkailija seuraa aamuisin kelloa. Häntä ei enää tarvitse hoputtaa. Meillä ovat roolit vaihtuneet. Tarkkailija hoputtaa aamuisin minua, jotta lähdemme ajoissa liikkeelle. Matkalla hän alkaa juosta, kun yläkoulun kellot soivat. Se on merkki siitä, että kohta soivat myös alakoulun kellot. Koulusta kun nyt ei vain saa myöhästyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti