Lastenkasvatuksen 42

Sain 42-vuotislahjaksi Janna Rantalan kirjan Äiti, älä tottele! (kaiken maailman kasvatusoppaita). Kirjan viesti on, että kasvatusoppaita ei pitäisi tarvita. Tarvitaan vain reilu suhde lapseen. Juuri näin. Käytännön toteutus... se ei aina olekaan niin yksinkertaista. Kirja on kuvaus yhdestä päivästä, kaikista siihen osuneista konflikteista ja niiden herättämistä ajatuksista. Äidillä on mennyt edellinen ilta pitkäksi ja päivä alkaa kello 6.19, kun perheen alle kouluikäinen tytär pukenut äidin korkokengät jalkaansa, tuhrinut naamansa meikillä ja pyytää äitiään leikkimään prinsessaa. Mies taas on sitä mieltä, että kun hän hoiti edellisenä päivänä ja iltana lapset, niin hän voikin lähteä aamupäivällä pitkälle lenkille. Tarvitseeko kertoa enempää?

Tästä minä tykkään. Lastenpsykiatrin koulutuksesta on käytännön kasvatustilanteissa vain haittaa. Lapsiperheen todellisuus yllättää ammattilaisenkin, joka on työssään jo nähnyt yhtä jos toistakin. Oikea aloitus päivälle olisi tietenkin nukkua puoleen päivään ja antaa miehen hoitaa lapsia lounaaseen saakka. Hänhän on päässyt illalla lasten kanssa samaan aikaan nukkumaan sikäli mikäli ei ole pelannut tietokoneella pikkutunneille, kun vaimo ei ole komentamassa nukkumaan. Ups... ei tässä pitänyt kirjoittaa meidän perheestämme. Mutta siis... minä olen kokenut kolmekymppisenä Lapissa jo vuosia ennen lasten syntymää, mitä siitä seuraa, jos yrittää jaksaa enemmän kuin jaksaa. Siinä on yksin vartiollisen 10-11 -vuotiaita tyttöjä kanssa tunturissa eikä jaksa ottaa askeltakaan.

Nukkumisen sijaan äiti haluaa hyvittää edellisen illan poissaolonsa ja vie lapset leikkipuistoon, koska hyvä äiti nyt vain vie lapsensa ennen lounasta leikkipuistoon. Tämä on yksi niistä hyvän äitiyden mittareista, joihin en ole oikein koskaan päässyt. Nykyään jo Tarkkailijan tai jopa molempien lasten kanssa voi käydä aamupäivällä luistelukoulussa ja tulla kotiin lounaalle, mutta pikkulapsiaikaan. Me lähdimme aina koko päiväksi uimarannalle ja pakkasimme lounaan matkaan. Tällä kumosimme myös monille lapsille, myös tässä kirjassa, esitetyn väitteen: ei me voida olla koko päivää. Voidaan toki, jos pakataan eväät mukaan. Kun siirtymätilanteet ovat vaikeita, kaikkia ylimääräisiä siirtymisiä vältetään. Eräänä kesäpäivänä kävimme rinkan kanssa neuvolassa, jotta pystyimme jatkamaan sieltä suoraan uimarannalle.

Päivän neljäs konflikti on perinteinen leikkipuistostakotiinlähtöraivari, kun kotiinlähtö tulee yllättäen ja liukumäestä pitäisi vielä laskea kerta jos toinenkin. Ja niin, että äiti katsoo. En kommentoi: Tarkkailijan irrottaminen päiväkotipäivinä leikeistä oli sellaisen työn ja tuskan takana, että pahimmillaan päiväkodilla meni toista tuntia. Sähikäisen kanssa voisin kehittääkin jotain tällaista, mutta meillä on kiireettömyys jäänyt päälle. Aina kun työntekijä vaihtuu, menee jokunen viikko niin, että tämä yrittää auttaa meitä lähtemään nopeasti. Sitten hän toteaa meidät toivottomiksi tapauksiksi. Jos meillä on oikeasti kiire, niin sitten kyllä pääsemme nopeasti liikkeelle, mutta yleensä kotona odottaa vain ruoanlaitto. Päiväkodilla on kiva seurata, miten Sähikäinen leikkii muiden lasten kanssa.

Konfliktit on kirjassa kuvattu lyhyesti, mutta niitä ja niihin liittyviä asioita on analysoitu monipuolisesti. Siinä taas lastenpsykiatrin ja perheterapeutin koulutusta tarvitaan. Ajatukset ovat hämmentävän lähellä omiani, vaikka olen kasvatusasioissa täysin itseoppinut ajattelija enkä tietenkään pystyisi näin selkeään ja tyhjentävään esitykseen. Kaikki lähtee vuorovaikutuksesta. Aikuisen ja lapsen välisestä vuorovaikutuksesta. Aikuisen ja lapsen välinen suhde on ihmissuhde. Jos lasta jokin jurppii, kannattaa lapselta itseltään kysyä, mistä on kysymys. Lapsen vastaus on myös parasta hyväksyä eikä sitä pidä vähätellä. Lapsella on oikeus tykätä leikkimisestä enemmän kuin läksyjen teosta, vaikka läksyt onkin tehtävä.

Aamupäivällä tarinassa kuuluu Perhejärjen ääni, joka vaikuttaa ihan fantasiahahmolta. Iltaa kohden siirrytään äidin ja lasten välisistä konflikteista kunnon perheriitaan, johon otetaan vielä miehen sukukin mukaan. Perhejärjen ääni muuttuu vähemmän järkeväksi. Yhden mielenkiintoisen uuden ajatuksen tässä kohtaa huomasin. Lasten nukuttaminen saattaa venähtää ihan siksikin, että vanhemmat tiedostamattaan vetkuttavat sitä. Siis vanhemmat. Silloin ei tarvitse enää lasten nukahdettua kohdata puolisoaan, vaan voi suunnata itsekin suoraan petiin. Myös lapset saattavat valvoa siksi, että eivät uskalla jättää vanhempiaan kahden, jos heillä on riita päällä.

Vain yhdessä kohdasta kirjassa en tykännyt yhtään. Siihen kohtaan, missä esiintyi kirjainyhdistelmä ADHD. Neurologiset ongelmat ovat sen verran yleisiä, ettei niiden mahdollisuutta saa missään nimessä sulkea pois tai ohittaa kevyesti. Yksi syy sille, että meillä menee Tarkkailijan kanssa näinkin hyvin on se, että olen ongelmatilanteissa kysynyt häneltä, missä nyt mättää ja ottanut hänet vakavasti. Uskaltaisinkin väittää, että Rantalan viesti lapsen kuulemisesta on aivan erityisen tärkeä, jos on kyse erityislapsesta.

Tarkkailijan kanssa totesin hyvin varhaisessa vaiheessa, että kaikenmaailman kasvatusoppaita ei tosiaankaan kannata totella! Hän ei ole niin kuin lapset yleensä, vaan hänen kanssaan täytyy luottaa omaan harkintaan: mitkä ovat sellaisia asiota, missä lapsi voi pitää päänsä, mitkä taas eivät sellaisia ole. Mitä hän voi ymmärtää, millaiset selitykset menevät korkealta ja kovaa. Aikuisen auktoriteetilla ei voi jyrätä, vaan kaikki on perusteltava ja vieläpä niin, että Tarkkailija pystyy perustelun ymmärtämään ja hyväksymään.

En nyt väitä, etteikö kasvatusaiheisilla kirjoillakin olisi paikkansa. Esimerkiksi Ross W. Greenen Tulistuvasta lapsesta sain aikoinaan paljon hyviä ajatuksia siitä, miten näin omaehtoisen lapsen kanssa kannattaa toimia. Ben Furmanin Muksuoppia lukiessa taas ymmärsin, että lapsilla ei ole varsinaisesti ongelmia, on vain puuttuvia taitoja, joita voi opetella ja joiden opettelu vie joskus aikaa. Ihan minkä tahansa kasvatusoppaan neuvoja ei kannata kuitenkaan seurata sokeasti, puhumattakaan jonkun ammattilaisen puolihuolimattomasti heittämistä neuvoista, jotka on annettu asiaa sen kummemmin pohtimatta.

Eli siis... jos lapsen kanssa takkuaa, voit toki kysyä neuvoa ammattilaisilta, toisten lasten vanhemmilta, lukea pari kasvatuskirjaa ja selata nettiä. Tärkeintä on kuitenkin kysyä lapselta itseltään. Kovin pienen lapsen kanssa ei suora kysymys välttämättä toimi. Eräskin päiväkodiltakotiinlähtöraivari selittyi sillä, että Tarkkailija odotti Sähikäisen olevan selässäni repussa eikä vaunuissa. Ei hän silti sitä siinä tilanteessa osannut sanoa. Sain selityksen vasta, kun tilanteen mentyä jo ohi, osasin asetella sanani oikein.