9. lokakuuta 2014

Miten niin hankalaa?

Minulla oli lapsena raudat. Oikomishoito oli siitä kivaa, että sillä pääsi luistamaan koulutunneilta, mutta oli siinä vastuksensakin. Eniten inhosin kipsimuottien ottamista. Minä söin tuttia nelivuotiaaksi ja kovasti toivoin, että pitkään imetetyt lapseni säästyisivät oikomiselta. Mitä vielä! Ihan samanlainen ristipurenta heilläkin on, vaikka tutti ei kummankaan suussa muutamaa sekuntia pidempään pysynyt. Tarkkailijalta kipsimuottien ottaminen on yhtä tuskaista kuin minulta. Tänään otettiin Sähikäiseltä ensimmäiset kipsimuotit. Se oli hyvin hämmentävä kokemus.

Hammaslääkäri pisti Sähikäisen suuhun kipsimuotin. Odotti hetken ja otti sen pois. Sähikäinen totesi, että maistuipa se taikina pahalta. Ja sama uudestaan. Tällä kertaa yläleuasta. Sitten olikin jo aika lähteä kotiin. Hammaslääkäri muisti oikein hyvin, miten tuskainen kokemus tämä Tarkkailijan kanssa. Minä siihen, että minulta nyt aikuisenakin hammaslääkäri joutuu yleensä ainakin toisen leuan ottamaan uusiksi, koska minullakin on herkkä nielu.

Tarkkailija taas. Kun Tarkkailija on hammaslääkärin tuolissa, niin minä otan ohjat käsiini. Koska minä tiedän, miltä se tuntuu, kun nielu on ihan oikeasti herkkä. Yhden kerran Tarkkailija teki tällaisen käynnin ilman minua ja muotit jäivät kokonaan ottamatta. Kun ei vain kyetty. Oikeastaan se yleisin virhe tuntuu olevan, että meille luvataan tämän menevän nopeasti. Meille puolisen minuuttia on ikuisuus. Kun istun itse tuolissa, kysyn aika-arvion ja lasken mielessäni, kuinka pitkään täytyy kestää. Tarkkailijan kanssa lasken ääneen.

Hämmentävintä tässä reissussa oli hammaslääkärin hämmennys, kun ihastelin hänelle, miten helposti tämä meni. Hammaslääkärille tämä oli normaalia, näin helposti se kuulemma useimmilla menee. Minulle taas minä ja Tarkkailija olemme normaaleja, Sähikäinen hämmentävän helppo tapaus.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti