Voiko tommosta tuossa iässä

Tarkkailija on lukenut nyt Potterit loppuun. Sen viimeisenkin, joka on aika rankka. Ensimmäisen annoin hänelle siksi, että hän luki vain Aku Ankkaa. Lisäkimmoketta antoi lippukunnan postituslistalla käyty keskustelu, jonka mukaan Potterit olisivat aivan liian rankkoja sudenpentu- tai seikkailijaikäisille, siis alle kaksitoistavuotiaille. Viimeisessä elokuvassa on tuo 12 vuoden ikäraja ja ihan hyvästä syystä, mutta kirjat ovat vähän toinen asia. Lapsi ei nyt vain koe tarinaa yhtä rankkana kuin aikuinen, koska hänellä ei ole tarvittavaa elämänkokemusta. Ihan niin kuin threstralit pystyy näkemään vain, jos on joskus nähnyt jonkun kuolevan.

Tänään suuntasimme Werstaalle, Työväenmuseoon, jossa oli näyttely kielletyistä kirjoista "Tätä en lapselleni lue!". Tarkkailija näki ensimmäisen Potterin ja ihmetteli, että miksi juuri ensimmäinen, joka on kuitenkin vielä varsin kesy. Minä totesin heti, että tästähän saa inspiraatiota siitä, millaisia kirjoja sitä voitaisiin seuraavaksi lukea.

Esillä oli myös Muumiperhe Rivieralla sarjakuva ilmeisesti siksi, että siihen perustuva elokuva Muumit Rivieralla sai ensi-iltansa äskettäin ja että sitä on ehditty jo paheksua. Tosiasiassa elokuva on vielä sarjakuviin ja jopa kirjoihinkin verrattuna kevyttä kamaa. Muumikirjoja onkin aikoinaan paheksuttu ja esimerkiksi Taikurin hatun saksannnosta on muunneltu vastaamaan paremmin sikäläisiä kasvatusihanteita. Esimerkiksi saksannoksessa hampaita ei pesty "tavallista perusteellisemmin" vaan "perusteellisesti", koska eihän hampaiden pesua voi hoitaa huonosti.

Minusta on oikein hyvä asia, että lasten ja nuorten kirjoissa käsitellään vaikeita aiheita. En ole esimerkiksi koskaan kuolemasta lasteni kanssa keskustellut. Tarkkailijan kanssa tuskin enää tarvitsee. Viidennen Potterin lopussa käytiin sen verran hyvin läpi, mitä kuolema on ja, kun kyse oli Pottereista, myös se, millaiset ihmiset jäävät kummittelemaan. Jos tässä nyt työntäisi sopivia kirjojan lasten luettaviksi, niin kasvatus hoituisi hyvinkin näppärästi.

Hyvin hyödyllisiksi Potterit koin silloin, kun Tarkkailija yllättäen marssi kaupassa "saksalaista juoksumarssia", josta tuli heti Kolmas valtakunta mieleen. Oli kuulemma oppinut sen koulussa. Mietin hetken, mitä sitä oikeastaan voi tuonikäiselle kertoa kunnes hoksasin. Sanoin, että hän oppii nämä asiat koulussa historiantunneilla, mutta että Pottereissa puhutaan asioista, jonka laisia on oikeastikin tapahtunut. Jätin kertomatta, että tapahtuu ihan paraikaakin. Jatkoin, että tuo saksalainen juoksumarssi on vähän kuin jos Tylypahkassa opetettaisiin kuolonsyöjien marssia. Oikeastaan vertaus Grindenwaldiin osuisi vielä paremmin kohdilleen, mutta siihen saakka hän ei vielä tuolloin ollut päässyt.

Esillä näyttelyssä oli viitisenkymmentä kirjaa, osa minulle hyvinkin tuttuja, osa vieraampia. Astrid Lindgreniltä oli Veljeni Leijonamieli ja Peppi Etelämerellä. Aikoinaan Peppiä paheksuttiin siksi, että Peppi oli niin kuriton, nykyään sitä pidetään rasistisena. Rasismin vuoksi myös Huckelberry Finniä on menty äskettäin korjailemaan, vaikka julkaisuaikaan Huckin ja Jimin tasa-arvoinen suhde oli herättänyt pahennusta. Tämä on vähän sellainen asia, josta en tiedä, miten suhtautua. Ei historia katoa sillä, että siitä ei puhuta.

Kirjallisuus on hyvä tapa tuoda entisaikojen ihmisten ajattelutapoja esille ja miksi esimerkiksi neekeri ei ole hyväksyttävä sana edes silloin, jos sillä ei tarkoita mitään pahaa. Yksi Suomessa vahvasti sensuroitu kirja oli muuten L.M. Montgomeryn Anna-sarjan viimeinen kirja, Kotikunnaan Rilla. Sehän kertoo Kanadan kotirintamasta I maailmansodassa ja on niin saksalaisvastainen, ettei sitä 1920-luvun Suomessa voinut sellaisenaan julkaista. Nykyään on vaikea ymmärtää, miten yksi länsimaa saattoi toista samanlaista niin kovasti vihata. Oikeastaan tämä taustoittaa sitä, miksi Euroopan yhdentyminen on kaikesta huolimatta ollut hyvä asia.

Uusi tuttavuus oli Babette Cole. Tai onhan meillä yksi hänen kuvakirjansa. Tätä täytyy saada ehdottomasti lisää. Täytyy yrittää jostain löytää se kuvakirja, jossa vanhemmat punastellen kertovat kaikenlaisia vertaukuvallisia tarinoita siitä, mistä lapset tulevat, kunnes lapset saavat tarpeekseen ja piirtävät asiasta kaaviokuvan. Ihmisten lisääntymiseen liittyvät jutut ovat olleet vahva paheksunnan kohde. Erityisesti on paheksuttu sitä kirjaa, missä kaksi urospingiiviniä alkoi hautoa munaa ja sai siitä yhteisen poikasen. Tämä vielä perustuu tositapahtumaan jossakin eläintarhassa.

Yksi nouseva lastenkirjallisuuden laji on vessahuumori. Näin kierrellen sanottuna. Siinä tulee minulla raja vastaan. Lapset kyllä keksivät vessajutut, vaikkei vessahuumoria iltasaduksi luettaisikaan. On nyt vain asioita, jotka lasten kuuluu oppia toisilta lapsilta. Koululaishuumori ja vessajutut, niitä ei opita aikuisilta. Ei edes aikuisten kirjoittamista kirjoista. Paitsi tietenkin Kilon poliisista.